Kesä, Uumaja ja minä

Viime syksynä pysäköin itseni ja tavarani tutkijanhuoneeseen E227. Nyt siitä on kulunut aika tasan tarkkaan vuosi ja voin hieman jo nostattaa nostalgiaa menneeltä vuodelta. Mitä oikein olen tehnyt vuoden? Olen kerännyt hirvittävät määrät tausta-aineistoa, niin hirvittävät että pelottaa käydä kasaa läpi. Olen istunut luennoilla, kokouksissa, tavannut valtavasti uusia kiinnostavia ihmisiä ja saanut ystäviäkin. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen kesä, joka oli valtavan tapahtumarikas. 

Kesä käynnistyi suomalais-unkarilais-virolaisella kansatieteen symposiumilla, joka järjestettiin Turussa. Kaikki blogin kirjoittajat olivat sivumennen sanoen osallisena järjestelytyöryhmässä. Symposium oli kaikin puolin onnistunut, mutta siitä saa joku muu kirjoittaa jos haluaa, sillä itselleni tapahtuma jäi hieman vajaaksi. Sen sijaan että olisin ehtinyt osallistua viimeiseen päivään Kustavin, lähdin matkalle kohti Vaasaa, josta suuntasin lautalla yli Uumajaan. Uumajassa järjestettiin nimittäin Community Level Adaption to Climate Change – kurssi, joka oli tarkoitettu tutkijoille joiden työ keskittyy globaaleihin muutoksiin ja niiden paikallisiin ilmenemismuotoihin. Kyseinen kurssi oli keskittynyt ilmastonmuutokseen sopeutumiseen arktisella alueella. Ilmastonmuutoksen sopeutumisen tutkimus on luonnollisesti suhteellisen uusi tutkimusala, ilmastonmuutoshan on vasta viime vuosikymmenenä tunkeutunut yleiseen tietoisuuteen. Akateemisessa ympäristössä siitä ollaan toki puhuttu jo hieman aiemmin.

 Kurssin kattaus oli varsin hieno; opettajina oli tutkijoita, jotka ovat osallistuneet hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin - raporttien (IPCC-ilmastopaneeli, Intergovernmental Panel on Climate Change) tekemiseen. Näiden raporttien katsotaan toimivan ohjenuorana maailman ympäristöpoliittisten päätösten muodostamisessa. Lisäksi kurssi järjestettiin Ruotsin maaseudulla, tunnin junamatkan päästä Uumajasta, kohisevan kosken reunalla hienossa hotellissa. Tietenkin kiinnostuin, ja lähdin mukaan. 

Kansainvälisten kurssien ehdotonta antia on tutustuminen uusiin ihmisiin. Tätä sanotaan tietenkin myös verkostoitumiseksi. Verkostoituminen on päivän sana, mutta ei se ole niin mekaanista miltä kuulostaa. Usein verkostoituminen käy näissä yhteyksissä luonnostaan. Jo kyytijärjestelyjen vuoksi me kurssilaiset olimme olleet yhteydessä sähköpostitse. Matkustaminen Vindelniin ei nimittäin ollut mikään helppo nakki. Reissu toimikoon myös itselleni opetuksena siitä, ettei mitään kannata ottaa itsestään selvyytenä. Esimerkiksi ruotsalainen taksijärjestelmä on selkeä kuin Ikean huonekalujen kokoamisohjeet. Toisille voi myös olla itsestään selvää ettei suomalaisella liittymällä pääse nettiin Ruotsissa, mutta jos on älypuhelinnoviisi kuten minä olin, tämä fakta saattaa jäädä ymmärtämättä. Tällöin syntyy ongelmia jos on luottanut löytävänsä hotellin google mapsin avulla. Ei myöskään kannata luottaa siihen että pienistä ruotsalaiskaupungeista löytyy takseja sunnuntaina – huomio jota New Yorkilainen matkatoverini ei meinannut uskoa todeksi. Seikkailtuamme Uumajasta junalla Vindelniin ja harhailtuamme pienellä kylänraitilla matkalaukkuinemme tarpeeksi kauan herättääksemme huomiota, saimme sekä tarjouksen majapaikasta kebab-pizzerian yläkerrasta että kyydin hotellillemme, joka ei ollut kuulemma edes kävelymatkan päässä. Näin kertoi meille ystävällinen nainen supermarketissa. Marketin parkkipaikalta löytyi vanhempi pariskunta jotka tarjoutuivat viemään meidät perille saakka. 

Verenpaine nousi muutamalla yksiköllä ja pari hiusta muuttui harmaaksi ennen kuin pääsimme perille. Mutta paikka oli uskomattoman kaunis. Kuva ei todellakaan tee sille oikeuta. 

Hotelli Forsen Vindelnissä 

Olimme paikalla ensimmäiset, mutta pikkuhiljaa alkoi kurssin osallistujat tipahdella paikalle. Kurssilla oli mukana kymmenkunta ihmistä. Olin ainoa suomen edustaja. Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Alankomaista löytyi osallistujia, kuten myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Eksoottisimmat edustajat tulivat Grönlannista ja Keniasta. Tieteenalatkin olivat hyvin edustettuina; löytyi ilmastotieteilijää, biologia, maantieteilijää, psykologia, taiteilijaa ja jotain siltä väliltä. Viisi päivää opiskelimme ja työskentelimme ahkerasti. Luennot alkoivat klo 8.30 joka aamu, ja iltapäivisin muodostimme työryhmiä pohtimaan milloin kutakin aihetta. Esittelimme tietenkin myös omat tutkimusaiheemme ja saimme niistä palautetta. Yleensä lopetimme työt hieman ennen illallista, ja vetäydyimme hotellin baariin. Jotkut lähtivät lenkille. Maisemat olivat nimittäin upeat. Kurssin intensiivisyyttä kuitenkin korosti entisestään se, että olimme keskellä ei mitään, suljettuina metsähotelliin. Kun taksi lähti viemään meitä perjantaina kohti Uumajan lentokenttää (minä jatkoin yksinäni satamaan), saatoin diagnosoida itseni rättiväsyneeksi. Ruotsalainen vähäpuheinen taksikuski tuntui tutulta ja turvalliselta, oli mukavaa kun ei tarvinnut seurustella. Kuitenkin tuo viikko jäi mieleen yhtenä kesän parhaista. Kurssin aikana totesin jälleen, kuinka hyödyllinen ja monitasoinen tieteenalan etnologia on, ja kuinka paljon sillä on annettavaa monelle eri tutkimusalalle.

Seuraavalla kerralla kirjoitan Seilin saaresta. Kesällä vietin sielläkin viikon opettelemassa monitieteisiä ja luovia tutkimusmenetelmä. Mutta niihin kertomuksiin, kuviin ja tunnelmiin sitten ensi kerralla.

- Kirsi