Uppoutumisesta ja pinnalle pyrkimisestä

Katselin äskettäin kalenterimerkintöjäni taakse päin. Epäselviä merkintöjä, yliviivauksia, ympyröintejä, nuolia eri suuntiin ja huutomerkkejä. On luentoa, palaveria, kokousta, tapaamista, informanttien haastatteluja. On tiukkoja päivämääriä: tee valmiiksi artikkeliluonnos, nyt viimeistään hio abstrakti kuntoon konferenssia varten, ethän ole unohtanut seminaarijärjestelyjä! Samassa suloisessa sekasotkussa näkyvät lasten harrastukset, omat kuntoiluyritykset ja sukulaisten ja ystävien tapaamisajat. Ruohonleikkuu, autojen pesu, kasvimaan laitto! Yllättävän aikataulutettua elämää, ilman hengähdystaukoja. Työvuoro jatkuu lasten nukkumisajan jälkeen, sillä vielä on jokin deadline vaanimassa nurkan takana tai sitten sitä on vain sellainen fiilis, että tekee mieli vielä hiukan kirjoittaa. Välillä pysähtyy haaveilemaan; olisipa käytössäni sihteeri, arkistoija tai siivooja...

Lapsuudesta muistan, että isäni kirjoitti lisensiaattitutkielmaa aikoinaan ennen työelämään siirtymistä. Kuulen edelleen korvissani turvallisen tuntuisen sähkökirjoituskoneen paukutuksen yömyöhään. Välillä se häiritsi nukkumista, sillä koneen printatessa aina yhden rivin kerrallaan siitä lähtevä ääni muistutti konekivääritulitusta. Mutta oli siihen tottunutkin: isä nyt vain tarvitsi työhön omaa, rauhallista aikaa. Äitini piti huolta siitä, että isällä oli aikaa ja mahdollisuus kirjoittamiseen. Nykyisin olen välillä kateellinen: helppohan sitä oli kirjoittaa, jos ei samalla pitänyt pitää huolta huushollista! Minäkin tarvitsen äidin huolehtimaan kaikesta!

Aika kuluu, tulee omia lapsia. Jotenkin sitä on taas talven läpi rämmitty, tutkimusta tehty ja eletty lapsiperheen aikatauluissa. Nyt olo on energisempi kuin aikoihin ja illat ovat valoisia (mitä nyt ikkunoista näkee, että ne pitäisi pestä). Kesä on tulossa, ehkä hiukan lomaakin. Istun läppärillä sohvan nurkassa kirjoittamassa, lapsi möngertää viereen ja läppäisee pari kertaa kokeilevasti näppäimistöä. Työkalurivi vaihtaa paikkaa näytön vasempaan reunaan, en saa sitä muutettua ennalleen, ärsyttää. Lapsi hymyilee aurinkoisesti ja alkaa puuhailla omiaan. Toinenkin lapsista istahtaa jalkoihini katselemaan kuvakirjaa. Uppoudun hetkeksi tekstiin, saan kirjoitettua pari lausetta, kappaleen. Ajatus katkeaa, palaan takaisin pinnalle, tähän hetkeen. Nuuhkaisen lapsen pörröistä tukkaa, alkaa hymyilyttää. Ehtiihän tuota jatkaa taas. Illalla. Koska äiti vaan tarvitsee työhön omaa, rauhallista aikaa. Toivottavasti lapset ymmärtävät.

Maija Mäki