Tätä kirjoittaessani on kulunut reilu nelisen viikkoa siitä, kun istuin Turun yliopistossa Janus-salissa kuuntelemassa jatko-opiskelijakollegani Päivi Roivaisen väitöstilaisuutta. Näiden akateemisten tilaisuuksien seuraaminen hieman jännittää, saa juhlalliselle mielelle ja ennen kaikkea innostaa. Jännittäviä seurattavia ne ovat paitsi väittelijän ja vastaväittäjän vuorovaikutuksen rakentumisen näyttämöinä myös siksi, että ne muistuttavat siitä polusta, joka on tullut itsekin valittua. Jossakin vaiheessa tulee olemaan oma vuoro astua yleisön eteen väittelijän roolissa. Tilaisuudet saavat myös juhlalliselle mielelle – ja nyt en tarkoita pelkästään illalla mahdollisesti odottavaa karonkkaa, vaikka myönnän kyllä, että on ihanaa päästä tuttujen kanssa viettämään iltaa ja nauramaan muutaman vuoden elinikää lisää. Juhlallisuutta niin väitöstilaisuuteen kuin karonkkaankin tuovat tietyt akateemiset muodollisuudet, jotka kaavamaisuudestaan huolimatta muodostavat juuri akateemisten tilaisuuksien erityislaadun.
Väitöstilaisuudet itsessään siirtävät ajatukset pois oman tutkimusaiheen kanssa rämpimisestä siihen vaiheeseen, jossa väittelijä on hoitanut homman hienosti maaliin ja on nyt kertomassa työnsä tuloksista. Tämä jos mikä innostaa ja luo uskoa siihen, että tutkimuksen suolla kannattaa rämpiä vaikka tekeminen tuntuisikin välillä Iisakin kirkon, tai nykyilmaisuna sanottuna, Länsimetron rakentamiselta. Maalissa odottaa oma valmis tutkimus – ja okei, se karonkka!
Päivin tutkimus ”Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille” käsitteli moniaineistoisen tutkimuksen haasteita ja mahdollisuuksia sekä sitä, miten lastenvaatteita materiaalisen kulttuurin yhtenä ilmentymänä voidaan tarkastella useista näkökulmista. Näillä aineistojen ja näkökulmien saarilla tutkijan on osattava navigoida ja pitää kompassinsa kunnossa. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan niitä kaikkia saaria, joiden välillä liikumme, emme ainoastaan tutkimusta tehdessämme vaan myös muussa elämässämme. Tutkimuksen saaret voivat olla joskus hyvinkin kaukaisia oman elämämme saarien kanssa, toisaalta niissä voi olla yhtäläisiä piirteitä tai ne saattavat olla myös yksi ja sama saari. Oman aiheeni valinnan johdosta olen itse kulkenut tutkimukseni kanssa saarilla, joilla on yhtäläisiä piirteitä oman elämäni saarien kanssa – maaseutua, kylätoimintaa, yhdessä tekemistä. Liekö horisontissa siintänyt tuttuus sitten houkutellut vai mikä, en tiedä, mutta sille tielle kompassini aikanaan johti.
 |
| Porvoon ja porvoolaisuuden ulkoinen identiteetti rakentuu vahvasti vanhan kaupungin varaan. Kulttuurimaisemaa syksyltä 2016. Kuva: N. Koskihaara |
Viimeisen vuoden aikana olen päätynyt saarille, jotka olivat itselleni tulleet
tutuiksi aiemmin vain tutkimukseeni haastattelemieni ihmisten kertomuksissa.
Niissä kerrotut tarinat muutoista uusille paikkakunnille yli maakuntarajojen,
pitkähköt työmatkat ja kulkeminen kodin ja lapsuuden paikkakunnan välillä, sekä
näille tarinoille kerrotut merkitykset ovat avautuneet itselleni uudella
tavalla sen jälkeen, kun perheemme päätti noin vuosi sitten muuttaa Raisiosta
Porvooseen. Olen uudella tavalla miettinyt kotiseudun ja kotipaikan merkitystä
omassa elämässäni ja sitä, mistä kotiseututunne omalla kohdallani lopulta muodostuu.
Myös työni Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä on uusi saari, joka on
saanut minut ajattelemaan tutkimusaihettani uudesta näkökulmasta, ja tuonut
monipaikkaisuuden osaksi omaa arkielämääni aivan uudella ja konkreettisella
tavalla.
Näihin uusiin saariini tutustumisella ja niissä elämisellä uskon olevan oman ja ehdottomasti positiivisen vaikutuksensa myös siihen saareen, joka tällä hetkellä odottaa minua tutkimuksen muodossa tietokoneeni uumenissa.
Niina
