Taas se on juhannus. Uudet perunat, grillihiilet ja makkarat, oluet, siiderit ja väkevät matkaavat autoissa kohti järvisuomea tai rannikkoa. Nykyään yhä useammin myös kohti festivaaleja. Satoi tai paistoi, maalla tai kaupungissa, kansa viettää keskikesän juhlaa.
Omat lapsuudenaikaiset juhannusmuistoni ovat kuin suoraan Kesä-Suomen -esitteestä. Ensinnäkin on lämmintä ja aurinko paistaa. Isä on rautakangen kanssa lyömässä portaiden viereen reikiä nuorille koivuille, jotka hän asettaa koristamaan kotimme sisäänkäyntiä. Päivällä syömme uusia perunoita tillillä maustetun voisulan kanssa. Aikuiset syövät ehkä Abban silliäkin, mutta omaan ruokavaliooni se ei vielä tuolloin kuulu. Iltapäivällä lämmitetään sauna ja saunomisen ja järvessä polskimisen jälkeen saamme sisarusteni kanssa juoda Jaffaa. Illansuussa alkaa järven selän yli kantautua vihdoin tanssimusiikin ääni. Tämä on ilman muuta juhannuksen kohokohta!
Juhannustanssit ovat kesä- ja kanta-asukkaiden yhteisen talkoilun tuotos. On kallioinen kari, jolle on yhteistuumin rakennettu pieni tanssilava. Kallion kolossa soi levysoitin, joka saa virtansa puiden oksien kautta kulkevasta sähköjohdosta, jonka toinen pää on lähimmän kesämökin pistokkeessa. Tanssimusiikkia sisältävien vinyylilevyjen omistajat ovat tuoneet omat kokoelmansa mukanaan. Niitä voivat tanssijat käydä vapaasti vaihtamassa omien mieltymystensä mukaisesti. Perunajauhoja ei tällä tanssiparketilla tarvita, sillä filmivaneri on sellaisenaan sopivan liukas juhlaväen tanssahdeltavaksi. Musiikki ja iloinen puheensorina sekoittuvat toisiinsa. Tunnelma on tiivis tuolla pienellä karilla, jossa järveen molskahduksiltakaan ei syystä tai toisesta aina vältytä. Ilta huipentuu ensin arpajaisiin ja sen jälkeen kokon polttoon. Punaisena hohtavan hiilikasan ääreltä äiti luotaa meidät lapset nukkumaan. Ihan heti ei uni tahdo tulla silmään, sillä paljon mielenkiintoisempaa peiton alla on kuunnella tanssilavalta kantautuvien viimeisten juhannusjuhlijoiden ääniä.
Muistan kyllä myös yhden vuoden (juu myönnetään, että aika on varmasti tässäkin kullannut muistot), jolloin sade sotki juhannustanssit. Sadekuuron alkaessa levysoittimen päälle levitettiin suoja, ja juhlijat seisoivat puiden tai sateenvarjojensa alla odottaen kuuron taukoamista. Aina välillä päästiin tanssiin asti, mutta useamman sadekuuron jälkeen filmivaneri oli entistä liukkaampi ja yksi jos toinenkin tanssipari löysi itsensä istualtaan lavan pinnalta. Kyseisenä vuotena juhannustanssit jouduttiin lopettamaan hengenvaarallisina ennen kuin ne kunnolla alkoivatkaan. Lasten iloksi arpajaiset ehdittiin onneksi pitää.
Sittemmin vuodet ovat kuluneet ja keskikesän juhla on vienyt minua minne milloinkin. Myös tuolla kallioisella karilla ovat juhannukset muuttuneet. Tansseja ei ole taidettu pitää enää vuosiin. Lavan vanhat rakenteet ovat vielä jäljellä, mutta filmivanerin pinta ei ole enää liukas edes niillä kohdin, joilla se kestää seisomisen. Juhannuskokko kootaan karille yhä vuosittain ja poltetaan, mikäli ei ole liian kuivaa. Musiikkia ja juhannusjuhlijoiden ääniä ei kuitenkaan kuulu enää vain tältä karilta, vaan ympäri järven rantaa mökeiltä, joilla saunotaan, grillataan, juodaan ja lauletaan. Ja tuotetaan uusia keskikesän muistoja.
Muistorikasta juhannusta ja hyvää kesää!
 |
| Kuva: Niina Koskihaara |
Niina Koskihaara
