Kansatieteen ytimessä?

Vuodenvaihteessa olemme käynnistäneet Niinan ja Kirsin kanssa väitöskirjojen lukupiirin. Tarkoituksena on kevään aikana lukea läpi kaikki kansatieteessä julkaistut väitöskirjat suomalaisissa yliopistoissa ja tenttiä sitten yhdessä kaikki 75 tutkimusta. Opintopisteitä urakasta saa mukavasti 10 kappaletta, mutta työmääräkin on melkoinen. Olemme jakaneet väitöskirjat jokaisen omien kiinnostusten kohteiden mukaisesti ja ensimmäiset viisi väitöskirjaa ovat nyt jokaisella työn alla.

Aluksi tehtävä tuntui aika absurdilta: mitä saa irti aivan eri aikoja, eri tutkimusaiheistoja ja näkökulmia edustavista töistä? Yllättävän paljon, täytyy sanoa. Itselle vieraampia aiheita lukiessa ajatus kiinnittyy erityisesti johdantolukuun, teoriaosuuteen, metodien esitystapaan, tutkimusmateriaalin kuvaamiseen ja johtopäätöksiin. Kun tutkimusta ei luekaan sisältö, vaan toteutustapa edellä, se avaa aivan uudenlaisia tapoja katsoa tutkimuksen läpi, ja joskus ohikin kohti kokonaisuuksia, tutkimussuuntauksia, koulukuntia ja tieteenhistoriaa. Mieleen nousee kaikenlaista ihmeteltävää pienistä yksityiskohdista isompiin linjoihin. "Ai, tämä on tehnyt hyvin ansiokkaasti ja yksityiskohtaisesti aineistoa kuvailevan, mutta teoreettisesti kovin keveän tutkimuksen." "Hmm, mitä jos tätä aihetta olisikin tutkinut nainen?" "Tutkimuksen rakenne ei avaudu, en löydä kattavasti tarvitsemiani taustatietoja yhteenvedon tekemistä varten." "Aargh, en löydä tästä kunnollisia viitteitä tutkijan tekemiin kenttätöihin, mistä saisin selvitettyä tämän yksityiskohdan?"

Ajatukset siirtyvät myös nopeasti vertailemaan tutkimusta omaan työhön. Sitä löytää tapoja tehdä tutkimusta, mitkä tuntuisivat omalta ja luontevalta ja tapoja, jotka saavat huokailemaan hiukan turhautuneesti ja esittämään "mitä sitten"-kysymyksiä. Tulee vastaan tutkimuksia, jotka edustavat  traditionaalista kansatiedettä ja tulee vastaan tutkimuksia, jotka ovat hyvinkin moni- tai jopa poikkitieteisiä. Jokaisesta työstä löytää jotain oivallettavaa, jotain ihmeteltävää ja jotain, josta jää miettimään, miten sitä voisi soveltaa omassa tutkimuksessa.

Jokaisen tutkimuksen kohdalla olen esittänyt sille kysymyksen, miten tämä tutkimus edustaa kansatiedettä? Mikä on sen ydin ja osuuko se yhteen näkemykseni mukaisen kansatieteen ytimen kanssa? Tämä kysymys on noussut siitä, että esitellessäni tutkimusaihettani eri yhteyksissä olen useamman kerran yrittänyt vastata kysymykseen, miten tutkimukseni on juuri kansatiedettä? Miksei tutkimus edusta vaikkapa sosiologiaa? Saman kysymyksen voisi esittää aika monelle varsinkin 2000-luvun puolella tehdylle kansatieteelliselle tutkimukselle. Osassa näkyy vahvemmin perinteinen kansatieteellinen ote, osa taas luovii  hyvin monitieteisen ja monialaisen aiheiston parissa, monessa on myös vahvoja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Miten tutkimukseni sitten asettuu kansatieteen ytimen ympärille, sulahtaako se siihen luontevasti vai pitääkö sitä sulloa väkisin sen ympärille sen pullahtaessa joka kerta jostain kohdasta huomattavasti ulospäin? Täytyy myöntää, että ehkä se vielä varsinkin tässä vaiheessa pullahtelee ulospäin, mutta toivoakseni sopivissa rajoissa. Tutkimuksen aihe sivuaa useita kansatieteen perinteeseen ja ajankohtaiseen tutkimukseen viittaavaa tutkimusaluetta; matkailun muotoja, ympäristön tulkintaa ja kestävän kehityksen teemoja sekä arvoihin ja niiden muutoksen liittyvää tutkimusta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu monitieteiselle lähestymistavalle. Siihen tulee lähtökohtia niin kansatieteestä, tulevaisuuksientutkimuksesta, museologiasta kuin arkeologiastakin. Tasapainoilu näiden välillä tulee olemaan haastavaa, mutta toivottavasti se ei kuitenkaan ole mikään kovin pahasti upottava suo.

Entä sitten metodit? Tutkimukseni kenttätyöjakso on lähtenyt käyntiin kansatieteelle tutulla kuviolla: perinteisillä haastatteluilla, mutta tulevaisuusorientoituneella asenteella. Myös tulevia tulevaisuuksientutkimuksen menetelmiä pyrin hyödyntämään tarkalla etnologisella silmällä. Tätä kaikkea ja erityisesti tutkimuksellista kokonaisuutta pyrin jatkuvasti analysoimaan, tiivistämään ja rajaamaan kansatieteen näkökulmasta. Tyydyttääkö tulos sitten tulevien sukupolvien kansatieteilijöiden kriittistä katsetta? Ei mitään hajua, mutta yritys on ainakin ollut kova, sen lupaan.

Maija Mäki

Kestävän kehityksen "kolmijalkamalli" ja kulttuurisen kestävyyden asema

Perjantaina 29.11 Turunkauppakorkeakoulussa järjestettiin Tieteen ratkaisuilla kohti globaaleja haasteita – seminaari. Seminaarin järjestäjinä toimivat kestävän kehityksen ja vastuullisen liiketoiminnan opintokokonaisuudet.  Seminaarin tarkoituksena oli tuoda yhteen eri tieteenalojen edustajia keskustelemaan siitä, mitä annettavaa omalla tieteenalalla on kestävän kehityksen edistämiselle. Seminaarissa edustettuina olivat muun muassa oikeustiede, sosiologia, maantiede, kasvatustiede ja historia.  Seminaarin ajatus siitä, että kestävä kehityksen eteen on työskenneltävä tieteidenvälisesti, tuli todistetuksi yleisölle. Puheenvuorojen innoittamana mietin itsekin mitä annettavaa omalla alallani — kulttuurien tutkimuksella — on kestävälle kehitykselle. 

Paljonkin. 

Niin paljon, että tuntuu hieman vaikealta ymmärtää, miksei kulttuurintutkijoiden rooli kestävän kehityksen edistämisessä ja tutkimuksessa ole huomattavasti suurempi.  Niille, joille kestävän kehityksen ajatus ei ole täysin tuttu, voin hyvin karkeasti  tiivistää: kestävä kehitys on kehitystä, jonka avulla voimme tyydyttää omat tarpeemme varmistaen samalla tulevien sukupolvien samantasoisen tai paremman tarpeiden tyydytyksen. Toisin sanoen ei pidä elää niin kuin viimeistä päivää. 

Kestävän kehityksen ulottuvuuksiksi on alun perin määritelty taloudellinen kestävyys, ekologinen kestävyys ja sosiaalinen kestävyys.  Kulttuurien tutkijasta tämä lista vaikuttaa luonnollisesti vaillinaiselta. Eikö ihmisten elämäntavoilla, valinnoilla ja identiteeteillä ole sijaansa kestävän kehityksen paradigmassa? 

Tietenkin kaikki nämä kolme ulottuvuutta pitävät sisällään ajatuksen ihmisen toiminnasta – eihän talouselämä olisi mitään ilman ihmistä, saatikka sosiaalinen puoli. Entä sitten ekologinen kestävyys? Luonto on olemassa tietenkin ihan itsenään, ilman ihmistäkin. Ympäristö on kuitenkin ihmisen tulkitsema. Perustellusti voimme myös väittää että ympäristöongelmat ovat pitkälti ihmisen aiheuttamia. Kyllä, mutta ongelmiksi ne muotoutuvat vasta ihmisen koettua ne. On myös ympäristöongelmia, jotka eivät oikeastaan ole ympäristön ongelmia ensinkään, vaan ihmisen ongelmia. Siksipä siis myös ekologinen ulottuvuus on vahvasti ihmisnäkökulman kannattelema.  Kulttuurisen kestävyyden puuttumista on myös perusteltu juuri tällä; se on sisäänrakennettuna näissä kolmessa ulottuvuudessa. Näkisin kuitenkin taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen näkökulman jättävän ulkopuolelle yksilön ja yhteisön elämäntavat, identiteetit ja arvot.
Yksilön ja yhteisöjen mahdollisuudet edelleen noudattaa omia elämäntapojaan ja elää arvojensa mukaisesti ovat varmasti kulttuurisen kestävyyden sisälle sopivia tavoitteita?

Myös tutkimuksellisesti ja ratkaisulähtöisesti ajatellen kolmeen näkökulmaan nojaaminen vaikuttaa minusta hieman epävarmalta. Tuolikin vaappuu vähemmän jos siinä on neljä jalkaa. Kyllä, ihminen on läsnä kaikissa näkökulmissa. Kuitenkin ihminen on kestävän kehityksen keskiössä ja keskeinen toimija. Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä tekee päivittäin suuria ja pieniä päätöksiä, jotka usein juontavat juurensa arvoista ja tavoista. Arvot ja tavat ovat ilman muuta kulttuurisia. Arkipäivän elämä on kulttuuria. Sillä mitä arjessamme teemme, on suuri vaikutus kestävän kehityksen edistämiseen. Millaisia valintoja teemme ruokakaupassa? Millaisia leikkejä lapsemme leikkivät? Miten me käyttäydymme ympäristössämme ja ennen kaikkea kuinka arvotamme sen? Millaisten arvojen mukaan elämme ja miten arvot syntyvät, kuinka niitä siirretään ja muokataan? Mitkä tapamme ovat ristiriitaisia kestävän kehityksen periaatteiden kanssa? Kuinka tiukasti identiteettimme ovat kietoutuneet tiettyjen arvojen ja tapojen ympärille tai päinvastoin? Tämäkin on olennainen kysymys, sillä tavat, tottumukset ja arvot jotka sitoutuvat vahvasti identiteettiin, ovat hyvin vaikeasti muutettavissa. Useimmissa tapauksissa muutokseen motivointi vaati syvällistä kulttuurin ja kulttuuristen muutosprosessien ymmärrystä. 

On kuitenkin helppo ymmärtää miksi kulttuurinen kestävyys jää muiden jalkoihin. Sitä on vaikea hallita, rajata ja määritellä. Ensin pitäisi määritellä kulttuuri. Ei ollenkaan helppo tehtävä, ottaen huomioon että jo 1950-luvulla antropologit Alfred Kroeber ja Clyde Kluckhohn esittelivät yli 160 kulttuurin määritelmää.

Kulttuurisen kestävyyden mieltäminen kestävän kehityksen neljänneksi ulottuvuudeksi on yleistynyt ja sen asema vakiintumassa. Mutta kuinka paljon sitä otetaan huomioon? Hieman kattavammankin  googletuksen jälkeen törmää useammin "kolmijalkamalliin".  Ja koska Wikipedia tietää kaiken, lienee paikallaan huomauttaa että Wikipedian ”suomen kielisessä laitoksessa” kestävä kehitys pitää sisällään ainoastaan taloudellisen, ekologinen ja sosiaalisen näkökulman.

Oma tutkimukseni keskittyy ensisijaisesti muutokseen sopeutumiseen yhteisötasolla. Esitänkin tässä itselleni kysymyksen: Onko sopeutuminen "onnistunutta" jos se ei ole kulttuurisesti kestävää? 

-Kirsi Sonck