Paikkaan identifioituminen on prosessi

Olen asunut nykyisessä asuinkunnassani hieman yli kahdeksan vuotta, mutta silti en ole osannut identifioida itseäni asuinkuntaani kuuluvaksi, tai se ei ole osa minua. En osannut olla turkulainenkaan siellä asuessani. Turku oli vain opiskelupaikkani ja on sitä tavallaan yhä edelleen. Lapsena asuin maalla pienellä paikkakunnalla Varsinais-Suomessa. Silloin olin todellisesti vehmaalainen. Puhuinkin kuten Vehmaalla puhutaan. Mitä siis tapahtui, kun kahdeksantoistavuotiaana muutin pois enkä enää palannut kotikuntaani? Minne katosi paikallisidentiteettini Turun linja-autoasemalla nostaessani jalkani bussin portaalle matkatakseni ensin Helsinkiin ja sieltä aina Frankfurtiin asti? Sen vuoden jälkeen en ole kokenut enää samanlaista kotikuntatunnetta kuin nuoruudessani.

Tutkimuksen teko kuntaliitosaiheesta on johtanut minut pohtimaan paikkaan identifioitumisen prosessia ja heijastelemaan sitä myös omiin henkilökohtaisiin kotikuntatunnetta koskeviin pohdintoihini. Kuntaliitos on muutostapahtuma, joka nostaa esille asukkaiden kokeman paikallisidentiteetin ja paikkaan identifioitumisen. Tästä mielenkiintoisesta aiheesta on kirjoittanut jyväskyläläinen etnologi Minna Mäkinen omassa lisensiaatintutkimuksessaan ”Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä”. Kuntaliitostilanteessa oman kotikunnan muuttuminen toiseksi ei ole riippuvaista henkilöiden omista valinnoista, vaan se on yhteiskunnallisten päätösten ja toimien ohjaamaa. Kenttätöitä tehdessäni monet haastateltavistani ovat ensisijaisesti sanoneet olevansa entisen kotikuntansa asukkaita. Suurimmalla osalla heistä identifioituminen on voimakasta, mutta joukossa on myös niitä, joille kotikunta on vain käytännönasia ilman sen suurempaa kiintymystä tai kuulumisen tunnetta. Jälkimmäiset ovat usein myös asukkaita, jotka eivät ole asuneet kunnassa vielä pitkään ja heillä ei välttämättä ole aiempia suku- tai ystävyyssiteitä paikkakunnalle. Voimakkainta kuntaan identifioituminen tuntuu olevan niillä, jotka ovat asuneet samalla paikkakunnalla koko elämänsä tai ainakin useiden vuosikymmenten ajan.

Miten tunne paikkaan kuulumisesta sitten muodostuu? Henkilö voi olla syntynyt ja elänyt koko elämänsä samalla paikkakunnalla. Tällöin sukulaiset, tuttavat ja ystävätkin löytyvät usein tutusta lähielämänpiiristä. Yksi informanttini totesikin ”Täällä on mun kaikki kaverit” viitatessaan siihen, miksi oma kotikunta on hänelle tärkeä. Jonkun toisen kohdalla muutos asuinpaikkaan on tullut elämänkumppanin löytymisen myötä. Elämää puolison kotipaikassa on tullut jaettua usean vuosikymmenen ajan ja samalla tunneside uuteen kotikuntaan on kasvanut. Joku puolestaan on saattanut muuttaa töiden perässä, tai etsiä rauhallista elinympäristöä itselleen ja perheelleen. Paikkaan kuulumisen ja identifioitumisen kokemuksessa ja sen muodostumisessa on merkitystä myös sillä, miten henkilö osallistuu uuden asuinympäristönsä arkiseen elämään. Elävät suhteet ja kontaktit asuinpaikan ympäristöön ja naapurustoon rakentavat siteitä, joilla on merkitystä kotikuntatunteen muodostumisessa.

Haastateltavieni avulla olen oppinut ymmärtämään myös oman paikallisidentiteettini kadoksissa oloa. Kahdeksan vuotta on lyhyt aika, mutta viimeisten kahden vuoden kuluessa olen viimein huomannut itsessäni orastavaa kuulumisen tunnetta asuinkuntaani kohtaan. Arkielämäni perheen kanssa tapahtuu pitkälti asuinpaikkamme ympäristössä. Kerhoissa käyminen, päiväkoti, koulun ja erityisesti lasten harrastukset ovat tutustuttaneet minut paitsi asuinympäristöön myös ihmisiin, joista on tullut osa arjen tuttavapiiriä. Sekä ihmisiin että ympäristöön liittyy kokemuksia, muistoja ja tunteita, jotka luovat kuulumisen tunnetta tätä ensin niin vierasta paikkaa kohtaan. Kysynpä siis itseltänikin, minkä paikkakunnan asukkaaksi kokisin itseni mahdollisen kuntaliitoksen jälkeen? Ja tähän minunkin on osaltani vastattava, että ensisijaisesti kokisin olevani edelleen nykyisen asuinpaikkakuntani asukas. Tähän paikkaan liittyy kahdeksan vuoden ajalta muistoja ja kokemuksia, jotka ovat alkaneet luoda tunnetta asuinkuntaani kuulumisesta – ja niitä ei kuntaliitos muuttaisi muuksi.

Alku aina hankalaa...

Olen odottanut syksyn tuloa jo viime keväästä. Vaikka viihdyin myös kotona lasten kanssa, tuntui siltä, että tutkimustyö alkoi käynnistyä todenteolla ja minun pitäisi pystyä hyppäämään sen kyytiin. Aikaa tutkimuksen  toteuttamiseen oli vain todella rajatusti ja usein kirjoitustyöt sijoittuivat keväällä alkuyön tunneille. Kevään ja kesän aikana kävin kuitenkin esittelemässä alustavia ideoitani monella eri foorumilla. Osittain tavoitteena oli selkeyttää tutkimusteemoja omaan päähän, osittain taas löytää potentiaalisia informantteja ja kontaktihenkilöitä tutkimukselle.

Huhtikuussa Museovirastolla järjestettiin kaksipäiväinen Muinaisjäännösten merkittävyys -työseminaari, joka lupaavasta nimestään huolimatta oli kuitenkin perinteisen tyylinen isohko seminaari. Oli kiintoisaa huomata, että juuri tässä ajassa ovat nousseet  laajasti esille arkeologiseen kulttuuriperintöön, sen merkittävyyteen ja tätä kautta arvoihin liittyvät kysymykset. Merkittävyys  - arvottaminen / merkitykset - arvot, käsitteistä tarjottiin todennäköisesti yhtä monta määritelmää kuin oli esitelmien pitäjiä. Paitsi peruskäsitteiden määrittelyn vaikeus, myös asiantuntijuuden, asiantuntijatiedon sekä "suuren yleisön" mahdollisesti kitkainen, mutta antoisa suhde arkeologiseen kulttuuriperintöömme oli läsnä seminaarissa. Käyttämässäni tutkimusmenetelmässä, Delfoissa, on olennaisessa osassa juuri asiantuntijuuden määrittely, joten seminaari avasi silmiä tälle arkeologien keskuudessa liiankin harvoin käydylle keskustelulle. Seminaarin aikana sain luotua joitakin tulevalle tutkimukselle tärkeitä kontakteja: oli hienoa, että aiheeni puhutteli yleisössä niitä, joita arvelinkin sen kiinnostavan. Kuitenkin joudun tulevan syksyn aikana pohtimaan tarkoin, miten saan tavoitettua ja erityisesti sitoutettua haluamani asiantuntijapaneelin työskentelyprosessiin.

Toukokuussa osallistuin Otavan opiston järjestämään Delfoi-pajaan, jossa pääsin ensimmäisen kerran keskustelemaan tutkimusaiheesta ja menetelmistä sellaisten tulevaisuuksientutkijoiden kanssa, jotka ovat erityisen hyvin perehtyneet Delfoi-menetelmään. Mieleeni jäi erityisesti ilmoille nostettu idea kahdesta samanaikaisesta paneelista ja tavoitteenani onkin lähteä kehittämään tätä ajatusta pidemmälle, sillä uskoisin sen mahdollisesti toimivan esihistoriamatkailua ja sen tulevaisuuksia käsittelevässä tutkimuksessani. Delfoi-pajat jatkuvat syksyllä ja uskon niiden edesauttavan huomattavasti tutkimuksen edistymistä Delfoin avoimen kehittäjäyhteisön tavoin. Delfoista ja muista käyttämistäni tulevaisuuksientutkimuksen menetelmistä tulen tässä blogissa myöhemmin kirjoittamaan laajemmin.

Kesällä osallistuin etnologiseen symposiumiin Turussa sekä SIEF-konferenssiin Tartossa, joissa molemmissa pidin myös esitelmän. Symposium kotoisena ja pienimuotoisena tapahtumana ja SIEF kansainvälisesti merkittävänä konferenssina toivat uutta pohdittavaa paitsi omaan tutkimusaiheeseen, myös laajemmin etnologisen tutkimuksen ja tulevaisuuksientutkimuksen suhteeseen. Symposiumissa Museoviraston vedenalaisen kulttuuriperinnön  tutkimusta edustava Sallamaria Tikkanen nosti esiin landscape - mindscape -käsiteparin, joka mielestäni voisi toimia myös tulevaisuuksientutkimuksen kentällä. Yhtä tärkeää kuin on hahmottaa rakenteellisella ja miksei myös fyysisellä, maisemallisella tasolla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, olisi tärkeää myös tiedostaa ja analysoida tulevaisuuksien "mielenmaisemia". Minkälaisia arvoja, identiteettejä ja merkityksiä tulevaisuuksissa on? Minkälaisiin muistoihin ne perustuvat? Tietynlainen tulevaisuuden psykologinen purkaminen, mielenmaiseman osasiksi jäsentäminen voisi avartaa näkemyksellisyyttä tulevaisuuksista.

Kesän alkuviikot huipentuivat Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian "Basic human needs in futures studies" kesäkoulussa, jossa ohjelmasta vastasi tulevaisuuksientutkimuksen legendoihin kuuluva Hawaijin yliopistoa edustava Jim Dator. Datorin inspiroiva esiintyminen ja syvä ymmärrys tulevaisuuksientutkimuksesta pani tutkimukseeni todennäköisesti hyvin perusteellisesti vaikuttavan ajatusrakennelman käyntiin, josta varmasti myöhemmin nousee kaikuja myös tänne blogin puolelle.
Nämä kaikki erilaiset kokoontumiset, erilaiset tutkijayhteisöt ja tavat keskustella tieteestä, luovat äärettömän mielenkiintoisen toimintaympäristön tutkimukselleni. Tunnen ehkä tällä hetkellä vierautta hiukan kaikissa erilaisissa konteksteissa, niin arkeologien, etnologien kuin tulevaisuuksientutkimuksenkin parissa, mutta koen myös vahvuutena sen, että pääsen tutustumaan näin monipuoliseen kenttään erilaista ajattelua ja tutkimustyötä. Tutkimukseni risteilee näiden kaikkien tieteenalojen rajapinnoilla ja lohkaisee joitain osa-alueita syvemmältäkin. Tässä blogissa haluan jatkossa tarjota jaettavaksi erityisesti niitä oivalluksen, inspiraation ja ilon hetkiä, joita tällainen monitieteinen tutkimustapa eittämättä tulee tuottamaan.

Maija

Kesä, Uumaja ja minä

Viime syksynä pysäköin itseni ja tavarani tutkijanhuoneeseen E227. Nyt siitä on kulunut aika tasan tarkkaan vuosi ja voin hieman jo nostattaa nostalgiaa menneeltä vuodelta. Mitä oikein olen tehnyt vuoden? Olen kerännyt hirvittävät määrät tausta-aineistoa, niin hirvittävät että pelottaa käydä kasaa läpi. Olen istunut luennoilla, kokouksissa, tavannut valtavasti uusia kiinnostavia ihmisiä ja saanut ystäviäkin. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen kesä, joka oli valtavan tapahtumarikas. 

Kesä käynnistyi suomalais-unkarilais-virolaisella kansatieteen symposiumilla, joka järjestettiin Turussa. Kaikki blogin kirjoittajat olivat sivumennen sanoen osallisena järjestelytyöryhmässä. Symposium oli kaikin puolin onnistunut, mutta siitä saa joku muu kirjoittaa jos haluaa, sillä itselleni tapahtuma jäi hieman vajaaksi. Sen sijaan että olisin ehtinyt osallistua viimeiseen päivään Kustavin, lähdin matkalle kohti Vaasaa, josta suuntasin lautalla yli Uumajaan. Uumajassa järjestettiin nimittäin Community Level Adaption to Climate Change – kurssi, joka oli tarkoitettu tutkijoille joiden työ keskittyy globaaleihin muutoksiin ja niiden paikallisiin ilmenemismuotoihin. Kyseinen kurssi oli keskittynyt ilmastonmuutokseen sopeutumiseen arktisella alueella. Ilmastonmuutoksen sopeutumisen tutkimus on luonnollisesti suhteellisen uusi tutkimusala, ilmastonmuutoshan on vasta viime vuosikymmenenä tunkeutunut yleiseen tietoisuuteen. Akateemisessa ympäristössä siitä ollaan toki puhuttu jo hieman aiemmin.

 Kurssin kattaus oli varsin hieno; opettajina oli tutkijoita, jotka ovat osallistuneet hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin - raporttien (IPCC-ilmastopaneeli, Intergovernmental Panel on Climate Change) tekemiseen. Näiden raporttien katsotaan toimivan ohjenuorana maailman ympäristöpoliittisten päätösten muodostamisessa. Lisäksi kurssi järjestettiin Ruotsin maaseudulla, tunnin junamatkan päästä Uumajasta, kohisevan kosken reunalla hienossa hotellissa. Tietenkin kiinnostuin, ja lähdin mukaan. 

Kansainvälisten kurssien ehdotonta antia on tutustuminen uusiin ihmisiin. Tätä sanotaan tietenkin myös verkostoitumiseksi. Verkostoituminen on päivän sana, mutta ei se ole niin mekaanista miltä kuulostaa. Usein verkostoituminen käy näissä yhteyksissä luonnostaan. Jo kyytijärjestelyjen vuoksi me kurssilaiset olimme olleet yhteydessä sähköpostitse. Matkustaminen Vindelniin ei nimittäin ollut mikään helppo nakki. Reissu toimikoon myös itselleni opetuksena siitä, ettei mitään kannata ottaa itsestään selvyytenä. Esimerkiksi ruotsalainen taksijärjestelmä on selkeä kuin Ikean huonekalujen kokoamisohjeet. Toisille voi myös olla itsestään selvää ettei suomalaisella liittymällä pääse nettiin Ruotsissa, mutta jos on älypuhelinnoviisi kuten minä olin, tämä fakta saattaa jäädä ymmärtämättä. Tällöin syntyy ongelmia jos on luottanut löytävänsä hotellin google mapsin avulla. Ei myöskään kannata luottaa siihen että pienistä ruotsalaiskaupungeista löytyy takseja sunnuntaina – huomio jota New Yorkilainen matkatoverini ei meinannut uskoa todeksi. Seikkailtuamme Uumajasta junalla Vindelniin ja harhailtuamme pienellä kylänraitilla matkalaukkuinemme tarpeeksi kauan herättääksemme huomiota, saimme sekä tarjouksen majapaikasta kebab-pizzerian yläkerrasta että kyydin hotellillemme, joka ei ollut kuulemma edes kävelymatkan päässä. Näin kertoi meille ystävällinen nainen supermarketissa. Marketin parkkipaikalta löytyi vanhempi pariskunta jotka tarjoutuivat viemään meidät perille saakka. 

Verenpaine nousi muutamalla yksiköllä ja pari hiusta muuttui harmaaksi ennen kuin pääsimme perille. Mutta paikka oli uskomattoman kaunis. Kuva ei todellakaan tee sille oikeuta. 

Hotelli Forsen Vindelnissä 

Olimme paikalla ensimmäiset, mutta pikkuhiljaa alkoi kurssin osallistujat tipahdella paikalle. Kurssilla oli mukana kymmenkunta ihmistä. Olin ainoa suomen edustaja. Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Alankomaista löytyi osallistujia, kuten myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Eksoottisimmat edustajat tulivat Grönlannista ja Keniasta. Tieteenalatkin olivat hyvin edustettuina; löytyi ilmastotieteilijää, biologia, maantieteilijää, psykologia, taiteilijaa ja jotain siltä väliltä. Viisi päivää opiskelimme ja työskentelimme ahkerasti. Luennot alkoivat klo 8.30 joka aamu, ja iltapäivisin muodostimme työryhmiä pohtimaan milloin kutakin aihetta. Esittelimme tietenkin myös omat tutkimusaiheemme ja saimme niistä palautetta. Yleensä lopetimme työt hieman ennen illallista, ja vetäydyimme hotellin baariin. Jotkut lähtivät lenkille. Maisemat olivat nimittäin upeat. Kurssin intensiivisyyttä kuitenkin korosti entisestään se, että olimme keskellä ei mitään, suljettuina metsähotelliin. Kun taksi lähti viemään meitä perjantaina kohti Uumajan lentokenttää (minä jatkoin yksinäni satamaan), saatoin diagnosoida itseni rättiväsyneeksi. Ruotsalainen vähäpuheinen taksikuski tuntui tutulta ja turvalliselta, oli mukavaa kun ei tarvinnut seurustella. Kuitenkin tuo viikko jäi mieleen yhtenä kesän parhaista. Kurssin aikana totesin jälleen, kuinka hyödyllinen ja monitasoinen tieteenalan etnologia on, ja kuinka paljon sillä on annettavaa monelle eri tutkimusalalle.

Seuraavalla kerralla kirjoitan Seilin saaresta. Kesällä vietin sielläkin viikon opettelemassa monitieteisiä ja luovia tutkimusmenetelmä. Mutta niihin kertomuksiin, kuviin ja tunnelmiin sitten ensi kerralla.

- Kirsi

Matka tähän asti

Tutkimukseni aihe on saanut alkunsa monien asioitten summana. Omat mielenkiinnonkohteeni, opiskeluni, oman asukasidentiteettini miettiminen sekä yhteiskunnalliset tapahtumat pyörivät mielessäni kaksituhattaluvun lopulla ollessani vanhempainvapaalla. Kotisohvalla lukien ja kirjoitellen syntyi ensimmäinen tutkimussuunnitelman raakile, joka liittyi paikallisyhdistysten toimintaan ja kuntaliitoksiin. Pyysin muutamaa ystävääni ja tulevaa kollegaa lukemaan ja kommentoimaan suunnitelmaani. Osaltaan heidän rohkaisevien kommenttiensa seurauksena tein päätöksen lähteä tälle tielle väitöskirjan ja kuntaliitosaiheen pariin.

Kun on ollut useamman vuoden poissa yliopistoelämästä, vie aikansa päästä niin sanotusti talon rytmiin ja kiinni tutkimuksen teon arkeen. Tällaisen koen, näin jälkeenpäin ajatellessani, tilanteeni olleen syksyllä 2010. Kenttätöihin päästyäni alkoi tutkimus viedä enemmän mukanaan. Haastattelumatkat olivat hyviä, ne konkretisoivat, veivät sisälle aiheeseen ja suuntasivat katsetta uudella tavalla siihen ideaan ja niihin kysymyksiin, joita olin tutkimussuunnitelmaa kirjoittaessani ajatellut tutkivani. Tässä kohtaa on varmastikin paikallaan kertoa, että tein kenttätyömatkat neljälle kuntaliitoksen toteuttaneelle alueelle vuosina 2011 ja 2012. Haastatteluja tein tutkimusalueillani, jotka ovat Hämeenlinna, Salo, Mynämäki ja Pälkäne.

Nyt syksyllä 2013, vaiheessa, jossa haastattelut ovat jo tehtynä, voin sanoa jopa pienellä haikeudella kaipaavani kentällä oloa. Kaipaan pientä sisäistä jännitystä ja uteliaisuutta, joka valtaa mielen juuri ennen haastattelutilanteeseen menoa. Haastatteluja litteroidessani ja analysoidessani voin toki päästä takaisin haastattelujen tunnelmiin ja tilanteisiin, mutta silti vain muistoissani ja mielikuvissani. Piristystä ja vaihtelua litterointi- ja analysointityöhön tuovat erilaiset tieteelliset tapahtumat. Viime kesänä osallistuin Turussa järjestettyyn kansatieteelliseen symposiumiin  sekä konferenssiin Tartossa. Tieteellisten tapahtumien merkitys piilee ensisijaisesti tutkimusten reflektoinnin ja yhteisten mielenkiinnonkohteiden jakamisessa, mutta myös virkistäytymisen paikkoina. Välillä on hyvä päästä näkemään konkreettisesti, miten useita meitä on painimassa samankaltaisten asioiden äärellä.

Tekemäni haastattelut tulevat siis olemaan tutkimukseni aineistona, ja näiden haastattelujen kanssa työskentelen tiiviisti tulevat kuukaudet, joiden aikana tutkimuksenikin pitäisi edetä kohti päämääräänsä. Tämän matkan varrelta kirjoittelen pian taas lisää. 

 

Niina