Tutkimuksen suola ja rikkaus - nuo ihanat, haastavat ja tärkeät kenttätyöt!

Etnologisen ja antropologisen tutkimuksen tekemisessä hienoimpia piirteitä on kenttätyöt. Nykytutkimuksessa kentän määrittäminen on toki välillä hankalaa, perinteinen kenttä kun voi olla muuttunut paikattomaksi abstraktioksi. Oma kenttäni on kuitenkin selkeä; tutkin ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja elinkeinoja Rymättylässä. Kenttätyöni on siis hyvin perinteinen. Muutan saareen, tutustun paikallisiin ihmisiin, havainnoin, osallistun ja haastattelen. Olen ollut Rymättylässä ennenkin. Suoritin kenttätöitä Rymättylässä jo gradua tehdessäni. Olen siis tavallaan tuttu. Tuntuu mukavalta palata sinne ja jatkaa työtä jonka aloitin vuonna 2007.

Kenttätöissä Rymättylässä. Kuva Kirsi Sonck 2007

Kenttätyö, niin ihanaa kuin se onkin, ei ole missään nimessä helppoa. Päinvastoin, se hieman pelottaa. Tuntuu välillä vaikealta pyytää vierailta ihmisiltä palveluksia ilman konkreettista vastiketta, kuunnella välillä hyvinkin henkilökohtaisia muistoja ja luoda rooli tarpeeksi sisäpiiriläisenä, mutta kuitenkin tarpeeksi ulkopuolisena. Tutkijan rooli kentällä on ikuisuuskysymys, ja se rooli on jokaisen kenttätyön aikana mietittävä uudelleen. Myös haastattelujen rakenteet, teemat ja toteutukset on mietittävä tarkkaan. Ja vaikka tarkkaankin mietityt, kysymyksiä, lähestymistapoja ja hypoteseja pitää olla valmis sopeuttamaan uudelleen jos tilanne sen vaatii. Vaikka oppikirjoja laadullisen tutkimuksen tekemisestä on kirjoitettu  (esim. tämä), ei ole olemassa ohjekirjaa, joka neuvoisi kuinka kenttätyöt on kussakin kohteessa suoritettava. Valintojen tekeminen on tutkijan vastuulla. Erityisen hankalaksi valinnat muuttuvat, kun tutkimus yhdistää kulttuurin tutkimusta ja luonnontieteitä. Yhteistä kieltä kun voi olla hyvin vaikea löytää. 

Kuitenkin yhteisen kielen löytäminen on osittain koko tutkimukseni ydin. Yritän tavoittaa paikallisen kulttuurin sopeutumisen mallit, vahvuudet ja uhat. Kuinka paikallisyhteisöt ovat jo sopeutuneet muutoksiin, millaiset uhat paikallisyhteisöön kohdistuvat ja mitkä ovat ne vahvuudet joiden avulla paikallisyhteisö saattaa parhaiten sopeutua tuleviin muutoksiin? En usko löytäväni kaikkia vastauksia kentältä. Paikallinen kalastaja ei välttämättä osaa kertoa minulle tarkalleen kuinka ilmastonmuutos uhkaa (tai vaihtoehtoisesti millaisia mahdollisuuksia se tuo) hänen elinkeinoaan ja elämäntapaansa. Mutta tieteelliset tutkimukset voivat kertoa minulle mitä uhkia paikallisen luonnonresurssit joutuvat mahdollisesti kohtaamaan. Paikallinen kalastaja pystyy kertomaan, arvioimaan tai osoittamaan minulle kuinka merkityksellinen kyseinen luonnonvara on, ja kuinka sen katoaminen tai väheneminen vaikuttaisi hänen elämäänsä. Kenttätöiden tehtävänä on, ei pelkästään tarjota tutkijalle tietoa, vaan myös antaa paikallisille ääni, jonka kantaa myös tieteellisen tiedon kanssa niihin pöytiin jossa päätökset tehdään.

IPCC:n ilmastomuutosraportti julkaistiin taas maaliskuussa. Tällä kertaa raportti keskittyi ilmastonmuutokseen sopeutumisen teemoihin. Se tarjoilee maailman päätöksentekijöille toimenpiteitä ilmastonmuutokseen sopeutumiselle, ja myös sen hillitsemiseen. IPCC on kansainvälinen elin, ja ongelmien käsittely onkin usein varsin yleisellä tasolla. Tosin raporteissa painotetaan voimakkaasti paikallisen tutkimuksen tärkeyttä. Suomen hallitus on julkaissut kansallisen ilmastonmuutokseen sopeutumisen strategian vuonna 2005 ja sen toimeenpanoa on arvioitu vuosina 2009 ja strategian päivitykseen tähtäävä arvio tehty 2013. Arvioissa huudellaan jo nyt paikallisen näkökulman ja laadullisen tutkimuksen perään, mutta edelleen tuiki tärkeitä osallistuvaa havainnointia, paikallisten kuulemista ja osallistamista harjoitetaan aivan liian vähän.  Sopeuttamistoimenpiteitä on myös vaikea toteuttaa ja tavoitteita saavuttaa, jos paikalliset ihmiset, joita toimenpiteet koskevat, eivät niitä puolusta ja tue. Paikallisten osallistaminen on ensiarvoisen tärkeää. 

Itsekin laajennan kenttätöitäni vielä askeleen pidemmälle. Selvitettyäni kenttätöiden avulla paikalliset uhat, mahdollisuudet ja riskit, kutsun yhteisöjen jäseniä osalliseksi asiantuntijapaneeliin, jossa sopeutumismalleja pohditaan yhdessä. Näin paikalliset asukkaat pääsevät osallistumaan tieteen tekemisen lisäksi niiden pohjalta rakennettujen suunnitelmien tekemiseen. Päätöksentekoon osallistuminen mahdollisuudet tuntuvat jatkuvan kansainvälistymisen ja globalisaation myötä ryntäävän kauemmas päätösten kohteista. Ilmastonmuutos on kuitenkin tilanne, jossa vaikutukset ovat aina paikallisia, ja paikalliset olosuhteet vaikuttavat niihin sopeutumiseen. Siksi sopeutumispäätöksiä ei pidä tehdä kuulematta paikallisten olosuhteiden asiantuntijoita, arkielämäänsä muuttuvissa olosuhteissa eläviä.

Kirsi Sonck

Syrjäisyys. Aluehierarkian takamaa vai voimavara?

Pääsin kuluneella viikolla miettimään Rural Studies kokonaisuuteen kuuluvan kurssin myötä, mitä mielikuvia minulle nousee sanasta syrjäinen liitettynä maaseutukontekstiin. Kirjoitin seuraavia asioita; kuoppaiset soratiet, pitkät etäisyydet, laajat metsäalueet, taloja ja asukkaita vain harvakseltaan ja vähän, ei palveluja, rakennuskanta on vanhaa tai painottuu 1950-luvulla rakennettuihin rintamamiestaloihin ja ulkorakennuksiin, pihapiirit ja suurin osa entisistä pelloista on pusikoitunut. Niillä tiloilla, joilla harjoitetaan vielä maataloutta, näkee yleensä myös karjaa ja heinäseipäitä. Huomasin mielikuvieni olevan osittain pessimistiset ja osittain romantisoituneet, kiitos viihdeteollisuuden kuten elokuvien vaikutuksen. Mutta sitten jäin miettimään, miten käsite syrjäinen maaseutu on syntynyt ja mikä vaikutus on sillä, kenen perspektiivistä syrjäisyyttä määritellään.


Yhteiskunnan muutoksilla ja asutuspolitiikalla on ollut keskeinen vaikutus syrjäisen maaseudun muodostumiseen. 1800-luvun ja 1900-luvun alun asutuspoliittisilla toimenpiteillä vahvistettiin ja laajennettiin asuttuja maaseutualueita. Sotien jälkeinen asutus- ja aluepolitiikka jatkoivat kehitystä, kun rintamamiehille ja evakoille perustettiin tiloja asumattomille seuduille. Tilat sijaitsivat usein kaukana kylä- ja kuntakeskuksista. Jonkin aikaa syrjäseuduilla meni hyvin johtuen harjoitetusta alueellistamispolitiikasta. Vääjäämättömästi tullut rakennemuutos kuitenkin muutti tilannetta 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, ja syrjäseutujen kannalta negatiivinen kehitys on jatkunut edelleen EU-kaudella. Erilaisten maaseutualueiden määrittelyyn tähtäävästä kartasta voi nähdä, että syrjäisiksi tai harvaanasutuiksi luokiteltuja maaseutualueita on maamme pinta-alasta suurin osa (toki tulee muistaa, että näihin alueisiin lukeutuu myös asumattomat erämaa-alueet). Harvaanasutuiksi määritellyt alueet ovat laajentuneet viimeisten vuosikymmenten aikana ihmisten ja muun muassa maataloustuotannon Etelä- ja Länsi-Suomeen keskittymisen seurauksena.


Tällä hetkellä harvaanasutuilla alueilla asuu koko väestöstä 8%, eli vähän alle 400 000 asukasta. Kyllä, luvut ovat pienet, ja mikäli tuijotetaan vain niihin, on helppo ymmärtää miksi syrjäisen maaseudun kehittäminen ei ole keskeisellä sijalla Suomen tulevaisuuden strategioissa. Näkökulma on hallinnon, joka pyrkii huolehtimaan Suomen kilpailukyvystä globaaleilla markkinoilla. Tässä tavoitteessa panosten laittaminen hajautetun kilpailukykyvaltion tai metropolivaltion kehittämiseen ja maaseutualueiden kohtelu vain resurssivarantona näyttäytyy strategisesti yhdenmukaiselta ja loogiselta. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Yhteiskunnan kehityksellä ja muutoksilla ei ole tapana pysähtyä. Tästä näkökulmasta katsottuna kehittämispanosten laittaminen vain yhteen tai kahteen alueeseen saattaa olla lyhytnäköistä pitkällä tähtäimellä. Ilmastonmuutos tai yhteiskunnassa tapahtuvat muut muutokset voivat muuttaa tilanteen kokonaan uudenlaiseksi. Maaseutualueet, myös syrjäiset, saattavat tuoda tulevaisuudessa juuri sitä kilpailuetua, joka on globaalissa taloudessa ja kilpailussa Suomelle ensiarvoisen tärkeää ja väestön elinmahdollisuuksille ratkaisevaa. Aluepolitiikan kelkan kääntäminen ja maaseutualueiden uudelleen rakentaminen jälleen kerran ei tulisi olemaan yksinkertaista ja halpaa.

Syrjäiseen liittyy ajatus vähäisestä ihmismäärästä, palvelujen puutteesta ja etäisestä sijainnista. Näitä kaikkia tekijöitä tarvitaan yhdessä, jotta syrjäisyyden käsite täyttyisi. Tuskin kukaan suomalainen ajattelee, että Melbourne on syrjäinen paikka, vaikka etäisyys sinne on pidempi kuin Suomen pohjoisiin osiin. Silti syrjäisyys on myös kontekstin määrittelemää. Eteläsuomalaisten näkökulmasta Itä- ja Pohjois-Suomi ovat usein syrjäseutujen aluetta, mutta toisaalta myös yksittäisen kunnan alueet jakautuvat keskuksiin ja syrjäkyliin. Syrjäisyyttä ei tulisi kuitenkaan nähdä alueiden eikä kuntienkaan tasolla stabiilina tilana. Esimerkiksi kuntaliitoksen jälkeen entinen syrjäkylä saattaa sijaita uudessa kunnassa lähempänä keskustaa kuin aiemmin. Uusi sijaintietu voi tuoda mukanaan myös kilpailuetua kylän yrittäjille. Asukkaiden kannalta tämä tarkoittaa henkistä muutosta pois "syrjäkyläläisyydestä" vaikka fyysinen asuinpaikka ympäristöineen ja palvelupuutteineen pysyykin entisellään. Mielenkiintoista syrjäisyydestä puhumisessa on se, että harvaanasuttujen alueiden asukkaat myös itse määrittelevät etäistä sijaintia keskuspaikoista käsin. Syrjäisyyttä määritellään suhteessa keskustoihin, paikkoihin joissa on paljon ihmisiä, palveluja, työtä ja joissa päätetään asioista. Kyse on alueiden välisestä hierarkiasta ja vallasta. Soratietä pitkin on aina pidempi matka keskustasta syrjäkylälle kuin toisinpäin.

Niina Koskihaara