Tulevaisuuteen suuntautuvaa kylätoimintaa Varsinais-Suomessa

Lähdimme isommalla porukalla juhlistamaan 15 vuotta täyttävää Varsinais-Suomen Kylät yhdistystä Vehmaalle, Vinkkilän vanhaan elokuvateatteriin Kuva Tähteen. Mukana olivat allekirjoittaneiden lisäksi tutkijat Maija Lundgren, Kirsi Sonck-Rautio ja Jussi Lehtonen. Meistä jokainen puhui omien tutkimuksiensa kautta kylätoiminnasta ja erityisesti sen tulevaisuuden näkymistä. Ennen luento-osuuksia katsoimme hauskan, tulevaisuuteen kurkistavan videon ”Rural Fiction – Varsinais-Suomen kylät ry 2030”. Yhdistyksen facebook-sivuilta löytyy myös lyhyt videokooste juhlista ja pp-esityksemmekin pitäisi yhdistyksen sivuille tulla esille lähiaikoina. Juhla oli oikein lämminhenkinen ja keskusteleva tapahtuma, ihan yhdistyksensä näköinen!

Viime kesän kylätoimintapäivillä seikkailtiin luontopoluilla. Puussa kiipeily sujuu nykylapsiltakin! Kuva: Niina Koskihaara.

Tässä blogitekstissä pureudumme hiukan syvemmälle maakunnallisesti organisoituun kylätoimintaan. Varsinais-Suomen Kylät ry perustettiin vuonna 2000 kutakuinkin yhtä aikaa Uudenmaan Kylät ry:n kanssa. Muihin maakuntiin kylätoiminnan maakunnalliset katto-organisaatiot oli perustettu jo aiemmin 1990-luvulla. Yhdistyksen perustaminen viimeisten joukossa kuvastelee varsinaissuomalaisten kylien asemaa ja sijaintia lyhyiden välimatkojen ja keskuskaupunkien läheisyydessä. Vaikka täkäläisten kylien tilanne poikkeaa huomattavasti pohjois- ja itäsuomalaisten kylien olosuhteista, on kylätoiminnan paikallisella ja maakunnallisella aktiivisuudella oma tärkeä sijansa myös varsinaissuomalaisten maaseutualueiden elinvoiman ja viihtyisyyden edistämisessä.  Kylätoiminnalla pystytään vaikuttamaan muun muassa siihen, että kaikkien palveluiden ja tapahtumien ei tarvitse tapahtua aina kaupungeissa tai keskuksissa. Maakunnallisen kylätoiminnan myötä Varsinais-Suomessa on 15-vuoden aikana toteutettu lukuisia hankkeita ja edistetty ja tuettu paikallista sekä valtakunnallista kylätoimintaa koulutuksen, tapahtumien ja laaja-alaisten yhteistyöverkostojen kautta. Käytännössä tätä laajaa toimintaa yhdistyksessä toteuttavat kyläasiamies ja kyläkehittäjä. 

Elinvuosissa mitattuna teini-ikään ehtineessä yhdistyksessä on vuosien varrella muodostunut myös vakiintuneita tapahtumia, joita toteutetaan säännöllisin väliajoin. Yksi tällainen on vuosittain järjestettävä Varsinais-Suomen kylätoimintapäivä. Tapahtuman yhteydessä julkistetaan Vuoden kylä, joka valitaan ennalta määrätyn teeman ja kilpaan hakemuksensa lähettäneiden kylien joukosta. Vuonna 2015 vuoden kylää haettiin teemalla Tulevien sukupolvien kylä ja voiton vei Pyhämaan Luoto. Ensi vuonna kylätoimintapäivää vietetään täten Pyhämaalla, sillä voittanut kylä sitoutuu järjestämään seuraavan vuoden kylätoimintapäivän.

Lintutornin huipulta pääsi ihailemaan varsinaissuomalaista maisemaa. Kuva: Niina Koskihaara.

Kuluneen vuoden kylätoimintapäivää vietettiin elokuussa Mynämäellä Asemanseudun kyläyhdistyksen järjestämänä. Meistä blogin kirjoittajista Niina pääsi nauttimaan tapahtumasta viime kesälle epätyypilliseen tapaan aurinkoisessa hellesäässä. Kyläjuhlan osallistujille oli järjestetty aluksi tutustuminen kylän ympäristöön sightseeing -bussin kierroksella, jonka aikana opas kertoi kylän historiasta ja reitin varrella nähdyistä luonnon- ja rakennetun ympäristön paikoista. Nähtävyyksien katselukierroksen jälkeen pääsimme kiertämään luontopolkua, jonka varrelle oli järjestetty alueeseen liittyviä tietopisteitä. Yksi kohokohta reitillä oli lintutorni, jonka huipulta sai ihailla laajalle aukeavaa varsinaissuomalaista maisemaa. Luontopolun jälkeen laskeuduimme Mynäjoen rantaan ja ruuhen kyytiin, jolla jatkettiin matkaa varsinaiselle juhlapaikalle Mynämäen asemanseudun koulun pihamaalle. Asemanseudun kyläyhdistykselle Vuoden Kylä-titteli oli myönnetty vuotta aiemmin Hyvinvointia ja voimaa lähiympäristöstä -teemalla, ja tämä näkyi myös päivän ohjelmassa. Paitsi ympäristön merkitys myös erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kohtaaminen ja kanssakäyminen tuottavat hyvinvointia, ja tätä teemaa juhlassa tuotiin monin esimerkein esille. Myös kyläkoulun oppilaiden kanssa oli valmisteltu monenlaista ohjelmaa musiikkiesityksistä aina Mynäjoen ylittävän kävelysillan avaamiseen, jonka lapset olivat koristelleet omin runoin ja käsitöin.

Koristeltu kävelysilta. Kuva: Niina Koskihaara.

Kylätoimintapäivien merkitys vierailijan näkökulmasta on se, että uuteen, itselle vieraaseen tai ehkä joskus tuttuunkin kylään ja sen alueeseen pääsee tutustumaan kylän ympäristöä aistien ja tietoa saaden. Ja mikä vielä tärkeämpää, tapahtuma antaa hyvän syyn kerrankin pysähtyä ja käydä oikeasti tutustumassa kylään ainaisten "pitäisi käydä" -ajatusten sijaan. Kylän omien asukkaiden kohdalla tällaiset tapahtumat ovat omiaan luomaan yhteisyyden tuntua siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiset kokemukset ja niille rakentuvat muistot toimivat yleensä parhaina yhteishengen nostattajina. Varsinais-Suomen Kylät ry:n toiminnan merkitys tällaisten tapahtumien taustavaikuttajana ja kylätoiminnan kannustajana muun muassa Vuoden Kyläteko -palkinnon myöntäjänä, kertautuvat moninkertaisina hyötyinä kylille, niiden asukkaille, mutta myös meille muille. Mainitut hyödyt ovat aineellisia, sosiaalisia ja henkisiä – siis myös mitattavissa ja myöhemmin todennattavissa olevia tekijöitä. Niinalle kylätoimintapäivistä jäi hyväntuulisia muistoja, uusia kokemuksia ja tietoa – toisin sanoen elämys, joiden tuottamista erityisesti matkailupalvelujen yhteydessä korostetaan.

Onnittelemme lämpimästi 15-vuotiasta yhdistystä ja toivotamme menestyksekästä jatkoa toiminnalle,

Niina ja Maija

Kulttuuriperintökonferenssin antia Australian Canberrasta

Huhtikuun keväinen aurinko paistaa jo kirkkaasti ja leskenlehdet sekä krookukset nousevat esiin sulaneen maan alta. Kääntäkäämme katseet vielä hetkeksi viime joulukuun 2014 tunnelmiin. Tällä kertaa blogissamme esiintyy vieraileva tähti, Turun yliopiston tohtoriohjelma Junossa työskentelevä kansatieteilijä, Maija Lundgren. Maija  tutkii valmisteilla olevassa väitöskirjassaan suomalaista kyläasiamiesjärjestelmää ja kyläasiamiesten asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimuksessa nousee esille kyläasiamiesverkoston merkitykset ja asema suomalaisen maaseudun yhteiskunnallisten muutosprosessien ja paikkaperustaisen kehittämistyön rajapinnoilla.

     

Suomalaisen kansatieteilijän silmissä eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitseva Australia näyttäytyy vieraana, kiehtovana ja eksoottisena mantereena. Yhdessä jakamamme kiinnostus kulttuuriperintöä ja sen tieteellistä teoretisointia kohtaan johti tapahtumarikkaiden vaiheiden kautta siihen, että osallistuimme joulukuun alkupäivinä 2014 Canberrassa, Australiassa ACHS:n (Association of Critical Heritage Studies)järjestämään konferenssiin. Tähän ACHS:n toiseen kansainväliseen konferenssiin saapui eri puolilta maailmaa noin kolmesataa eri alojen tutkijaa. Association of Critical Heritage Studies – verkoston edellisen konferenssin pitopaikkana oli vuonna 2012 Kööpenhamina, ja seuraavan konferenssin isäntämaana toimii vuonna 2016 Kanada.  

Maijat Canberran näköalatasanteella.

Universaalia kulttuuriperintöä palmujen alla

Häikäisevän kirkas aurinko ja Australian alkavan kesän lämpö ottivat meidät syleilyynsä Sydneyssä, josta matkasimme linja-autolla kohti Australian hallinnollista pääkaupunkia ja konferenssipaikkaa, Canberraa. Arkkitehti Walter Burley Griffin visioima Canberra esittäytyi paikan päällä poikkeuksellisen järjestelmällisenä kaupunkina, josta päällimmäisenä välittyi turvallisuus, siisteys ja hallintorakennusten sekä historiallisten paikkojen, museoiden ja ympäröivän luonnon muodostama,  tarkkaan suunniteltu kaupunkikuva. Kulttuuriperintötutkimuksen piirissä vaikuttava professori Laurajane Smith emännöi ympäri maailmaa saapuneita konferenssivieraita, jotka osallistuivat keynote-esitelmiin ja työryhmäsessioihin Australian kansallisen yliopiston (Australian National University, ANU) kampusalueella.  

Konferenssivieraita ANUn kampusalueella.

Kampusalueen kasvillisuutta.

Konferenssin teki erityisen kiinnostavaksi sen kriittinen näkökulma kulttuuriperinnön tutkimukseen; konferenssin kutsu oli kirjoitettu manifestin muotoon haastaen tutkijoita venyttämään omia käsityksiään kulttuuriperinnöstä ja kritisoiden nationalismin, imperialismin, kolonialismin ja elitismin kuorruttamaa konservatiivista tapaa lähestyä kulttuuriperintöön liittyviä kysymyksiä. Osa kriittisistä äänenpainoista vaikuttaa Suomen näkökulmasta katsottuna ehkä kaukaa haetuilta, mutta myös omasta kulttuuristamme löytyy marginaalisuutta - ilmiöitä ja asioita, elämäntapoja ja tapahtumia, joihin tutkimus ei ole ulottunut. Kulttuuriperinnön vahva kytkös vallankäyttöön on nykymaailmassa konkreettista todellisuutta ja konferenssin tarkoituksena olikin nostaa esille sellaisia kysymyksiä, jotka voivat olla epämukavia ja haastavia, niin tutkijalle, tutkittaville kuin ympäröivälle yhteiskunnallekin.

Konferenssissa olivat vahvasti esillä myös tutkijat Aasiasta, erityisesti Kiinasta, ja olikin todella mielenkiintoista kuulla ajankohtaisia tutkimusaiheita ja näkökulmia, jotka ovat rakentuneet länsimaiselle kulttuuriperintökäsitykselle vieraista lähtökohdista. Joissakin esitelmissä esille nousi myös kriittisiä äänenpainoja Kiinan valtion politiikalle käyttää kulttuuriperintöä imperialistisen Kiina-kuvan rakennusaineena.  

Unohtamisen ja tuhon, digitaalisen teknologian ja asiantuntijuuden välimaastoissa

Merkille pantavaa oli, että kulttuuriperinnön tuhon ja unohtamisen teemat olivat voimakkaasti konferenssissa läsnä. Esitettiin, että tutkimuksessa on panostettu muistamisen menetelmien kehittämiseen, mutta keinoja ja työvälineitä unohtamiseksi ei ole kehitetty. Miten kulttuuriperintötyö voisi auttaa unohtamaan, millaisissa yhteyksissä unohtaminen voi ylipäätään nousta merkityksellisemmäksi kuin muistaminen? Myös autenttisuuden ja uudelleen rakennetun menneisyyden käsittely oli erilaista jo lähtökohtaisesti, kun sitä pohti esimerkiksi tsunami – tuhojen alueelta tullut tutkija.  Monissa työryhmien esityksissä tarkasteltiin tulevaisuudentutkijaa kiinnostavia asioita kuten esimerkiksi digitaalisen teknologian mahdollisuuksia osallistavuuden ja avoimuuden periaatteiden kautta. Erityisen kiinnostava tutkimus on käynnistymässä Englannissa, jossa tutkitaan tulevina vuosina kulttuuriperinnön vaihtoehtoisia tulevaisuuksia: "Assembling alternative futures forheritage".  

Erityisen mielenkiintoinen teema ACHS:n järjestämässä konferenssissa oli lisäksi asiantuntemuksen sekä kulttuuriperinnön välisiin suhteisiin linkittynyt keskustelu. Asiantuntijuus-diskurssia käsiteltiin laajasti lähestymällä aihetta muun muassa tutkijoiden tutkimuskohteeseensa liittyvän sitoumuksen tai velvoituksen sääntöjä tarkastelemalla. Esityksissä havainnollistettiin osittain jopa hämmentävällä tavalla sitä, kuinka tutkimustehtävissä toimivien henkilöiden asiantuntijuutta, tietoa ja tutkijoiden valta-asemaa saatetaan vastaavasti eri puolilla maailmaa (esimerkiksi Sudanissa) tehtävissä etnografisissa ja arkeologisissa tutkimusprojekteissa tietoisesti tai tiedostamatta käyttää väärin.

Australian ollessa tämänvuotisen konferenssin isäntämaana nousi kysymys alkuperäiskansojen asemasta, heidän menneisyydestään ja  merkityksestä australialaiseen kulttuuriperintöön. Monissa konferenssin lukuisista sessioista analysoitiin ja tulkittiin kulttuuriperintöä heijastaen sitä muun muassa autenttisuuden, monitulkintaisuuden, luotettavuuden, todenmukaisuuden sekä pyhyyden käsitteisiin. Canberrassa järjestetty konferenssi olikin kaiken kaikkiaan intensiivinen, nopeatempoinen ja hengästyttävän tiukka paketti tieteellistä tulkintaa, kritiikkiä ja laaja-alaista analyysiä kulttuuriperinnön monimuotoisista ulottuvuuksista.

Harbour Bridge, Taronga Zoo ja Pähkinänsärkijän lumous

Näkymiä kirjastosta Sydneyssä.

Must see - Powerhouse Museum Sydneyssä.

Massiivinen Harbour Bridge.

Tiukasti aikataulutettujen konferenssipäivien jälkeen meillä oli vielä ainutlaatuinen tilaisuus tutustua ennen Suomeen palaamista muutaman päivän ajan Sydneyn henkeäsalpaavan upeisiin nähtävyyksiin, hämmästyttävään kaupunkiarkkitehtuuriin sekä australialaiseen rentoon ilmapiiriin. Sydneyn historiallisesta ja vaikuttavasta menneisyydestä kertoivat omaa tarinaansa lukuisat patsaat, muistomerkit ja suihkulähteet kaupungin keskustassa ja puistoissa. Alun alkaen Britannian rangaistusvangeille perustetusta siirtokunnasta onkin vuosisatojen aikana muodostunut monikulttuurinen metropoli huikean kauniin luonnon ja Australian kaakkoisrannikolla sijaitsevan Tasmanianmeren äärellä. 

Jouluista tunnelmaa Sydneyssä.

Joulun henkeä ostoskadulla. 

Katunäkymää Sydneystä.

Kävellessämme suurkaupungin kaduilla ja kujilla, emme voineet kuin todeta, että toisella puolella palloa kaikki näytti paljon suuremmalta ja taivaskin uskomattoman siniseltä. Ja se vasemmanpuoleinen liikenne vasta olikin tosi metka juttu! Taksilla tai jalan liikkuessa piti aina muistaa ensin katsoa vasemmalle, jotta pysyi liikenteen mukana, ja ehtihän siinä puolentoista viikon aikana jo mennä pää ihan pyörälle kun suihkussakin vesi kiersi lattiakaivosta pois väärään suuntaan!

Seikkailua ja uusia kokemuksia siis riitti tuolla reissulla monin verroin, ja mieleenpainuvimpina niistä jäi meille ainakin ällistyttävän massiivinen ja ikoninen Harbour Bridge, joka on maailman suurin teräskaarisilta. Sydneyn Oopperatalo yhtenä maailman tunnetuimpana arkkitehtonisena maamerkkinä valloitti myös meidät valokuvauksellisuudellaan. Eräs sykähdyttävimmistä hetkistä matkallamme oli varmasti se, kun onnistuimme hankkimaan liput Sydneyn Oopperatalossa esitettyyn Pähkinänsärkijä -balettiin. Yläparveltakin nähtynä baletti oli valloittava ja taianomainen. Priimaballerinat säihkyvissä puvuissaan ja miessolistit vauhdikkaine tähtisooloineen veivät katsojat sadun unenomaiseen ja lumoavaan maailmaan.     

Lähes tieteiselokuvien tunnelmaa tavoitettiin Sydneyn Royal Botanical Gardens -puutarhassa.

Kukkaloistoa.

Circular Quayn -alueen lähellä järjestetyiltä käsityöläismarkkinoilta löysimme erikoisia matkamuistoesineitä ja erityisen taidokkaita aboriginaalien valmistamia koruja, soittimia ja taidetta, joista osa päättyi matkalaukuissamme tuliaisina koti-Suomeen. Aivan Sydneyn keskustan tuntumassa ja pilvenpiirtäjien silhuettien keskellä sijaitseva häkellyttävä kasvitieteellinen puutarha, The Royal Botanical Gardens vei meidät aivan toiseen maailmaan eksoottisine kasvilajeineen. Yhtä elämyksellinen ja eksoottinen kokemus oli myö,s kun hyppäsimme Darling Harbour – satamassa lautan kyytiin, joka vei meidät läheiseen Taronga Zoon villieläintarhaan. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja kiljahduksia aiheuttivat harjaniskaiset liskot, joita vilisti vapaana eläintarhassa opastetuilla kävelypoluilla! Ihailimme suloisia koalakarhuja, lystikkäitä kirahveja lounaalla ja tietysti kenguruita, jotka loikoilivat pensaiden varjossa suojassa paahtavalta auringonpaisteelta.

Tunnelmaa eläintarhasta.

Kirahvien ruokinta-aika.

Aurinkovoimaa hyödyntävä kioski.

Ikimuistoinen ilta; auringon lasku ja villikengurut Canberran maaseudulla.

Kiitämme lämpimästi Turun yliopiston tohtoriohjelma Junoa, Turun Yliopistosäätiötä sekä tietysti omaa kansatieteen oppiainettamme, jotka mahdollistivat antoisan ja ainutlaatuisen konferenssimatkamme Australiaan.

Maija Lundgren ja Maija Mäki

Viimeinen pulla uunista ulos! Kirsin TOP 5

Kansatieteen väitöskirjojen parhaat palat. Ei enää uunituore, mutta ehkä kuitenkin edelleen ajankohtainen. Lukupiiri-ideamme (joka oikeasti oli Maijan) on saanut hyvin innostuneen ja ihastuneenkin vastaanoton. Meillä oli kivaa, se myönnettäköön, vaikka pitäisi tietysti painottaa kuinka paljon teimme töitä. Väitöskirjapiiri innosti meitä käynnistämään myös kaunokirjallisuuspiirin, joka kylläkin on jäänyt varikolle niiden ainaisten kiireiden työnnettyä sen tien syrjään. TOP vitosen kirjoittaminen oli sekin Maijan idea, ja innolla sen otimme vastaan. Mutta voi veljet, se oli vaikeaa. Olen väännellyt ja käännellyt, pohtinut ja miettinyt. Lopulta päätin että nyt vaan pitää työntää tämä hautomosta ulos. Minun TOP vitoseni!

1. Kiinnostavin teoretisointi

Kiinnostavaksi teoretisoinniksi pitäisi varmasti valita jotain uutta ja ihmeellistä, jotain itselleen tuntematonta ja ahaa-elämyksiä tuottavaa. En kuitenkaan voi käsi sydämellä niin tehdä.  Olen polkuni valinnut jo ajat sitten, ja jatkan samoilla linjoilla, uskollisena. Kiinnostavin teoretisointi siis mielestäni löytyy Outi Tuomi-Nikulan väitöskirjasta Keskipohjalaisen kalastajan vuosi: Keski-Pohjanmaan suomenkielisen rannikon ammattimaisen kalastuksen ja hylkeenpyynnin muuttuminen 1800- ja 1900-luvulla (1982). Väitöskirjassa Tuomi-Nikula perehtyy –otsikkonsa mukaisesti – keskipohjalaisen kalastajan vuosirytmiin kulttuuriekologisen viitekehyksen avulla. Tutkimus on itseni kaltaiselle kalastajien tutkijalle oivallinen perusteos, mutta myös teoreettisena ohjenuorana sitä voi pitää. Kulttuuriekologinen systeemiajattelu on toki vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta trendi on edelleen sama: ihmisyhteisöjä voi tutkia tiettyyn pisteeseen saakka samoin periaattein kuin eläinpopulaatioitakin. Hienosäätöä tietenkin tapahtuu jatkuvasti, mutta Tuomi-Nikulan tutkimus on edelleen olennainen osa lähdeluetteloa, hieno kuvaus keskipohjalaisen kalastajan elämästä ja ennen kaikkea sen teoria kantaa koko tutkimuksen ajan.

2. Jännittävin tutkimusmateriaali

 Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Otsikko kutkutti heti alkuunsa. Onneksi saan lukea tämän, ajattelin. Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä – leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos on Marjatta Kallialan väitöskirja vuodelta 1999. Lukiessani en pystynyt täydelliseen objektiivisuuteen. Oma lapseni viilettää juuri päiväkodin pihalla haalarit kuraisina. Heijastin kaiken lukemani häneen. Tutkimuksen informantit ovat lapsia. Lasten äänen kuuleminen on virkistävää, mutta myös hämmentävää: miksei näitä tehdä enemmän? Miksi lasten kulttuuria on tutkittu niin vähän? Ja miksi lasten on edelleen niin vaikea saada ääntään kuuluviin aikuisten maailmassa? Ja lopulta, miksi lasten oikeudet ovat edelleen huonommat kuin täysvaltaisten aikuisten? Pieni maailmantuska siis nosti lukiessa päätään, mutta se ei ole puute, eikä ymmärtääkseni teoksen tarkoitus, ainoastaan henkilökohtainen kokemukseni.

Lukukokemus oli myös hyvin nostalginen. Vanhoja tuttuja leikkejä muisteltiin, mutta on selvää että suuri osa leikeistä oli minulle täysin uusia. Itsari liukumäessä? Sellaistako lapset nykyään leikkivät? Osasin kuvitella ne pienet päiväkotilapset räkä poskella leikkimässä enkeliprinsessaa, samalla muistin miltä tuntui leikkiä kotipihalla kirkonrottaa. En oikeastaan voi keksiä jännittävämpää ja kiinnostavampaa tutkimusmateriaalia kuin se mitä lasten suusta kuulemme. Tutkimusmateriaali oli myös kirjoitettu niin viihdyttävään muotoon, että teksti soljui aivoihin yhtä miellyttävästi kuin aamukahvi.

3. Vahvin ote kansatieteen tutkimusperinteeseen

Valikoimme oman lukupakettimme pitkälti omien kiinnostuksiemme tai tutkimusaiheidemme perusteella. Oma pakettini muodostui tästä syystä merellisyyden ja elinkeinojen ympärille. Ylitse muiden nousi tässä kategoriassa Nils Storån Massfångst av sjöfågel i Nordeurasien (1968). Väitöskirjassa Storå tuo esiin lintujen tärkeyden riistana – aihe joka on kansatieteellisessä tutkimuksessa jäänyt metsästys- ja kalastustutkimuksen varjoon. Ehkä aihe upposi tähän lukijaan erityisen voimalla siksi, että lukiessani työskentelin juuri itse lintuhavainnointien ja lintuharrastajien parissa yhdessä biologien kanssa. Storå toi esille kuinka kansatieteilijä on hyötynyt lintuharrastajien ja – tieteilijöiden tietotaidosta tutkimusta tehdessä. Itse olin taas lintutieteilijöiden parissa antamassa kulttuurintutkijan näkemyksiä tutkimusaineistoon. Tämä varhaisen yhteistyön samankaltaisuus toi minut lähemmäs väitöskirjan tutkimusaihetta. Minua kiehtoi erityisesti Storån pyrkimys jäljittää ja jopa rekonstruoida vanhoja merilintujen pyyntimenetelmiä. Arktisen ja subarktisen alueen perinteisten – ja ehkä kadonneidenkin – elinkeinojen tutkiminen, niiden keskenään vertaileminen ja niiden muotoutumisen taustalla olevien funktionaalisten syiden teoretisoiminen on oma lokeronsa kansatieteen perinteessä.

4. Vetovoimaisin kieli ja onnistunein rakenne

Eerika Koskinen-Koiviston Greasy-skinned worker : gender, class and work in the 20th-century life story of a female labourer  (2013) olisi ollut mainio teos luettavaksi myös suomeksi. Vaikka kyseessä on väitöskirja, se soljuu kuin romaani. Koskinen-Koiviston väitöskirjan päähenkilö on hänen oma isoäitinsä, ja läheisyyden tuntee. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä se lisää lukukokemuksen viehättävyyttä. Väitöskirjan päähenkilön elämänkude kudotaan yhteen suurempaan kankaaseen, jonka ympäröivä maailma vellovine tapahtumineen muodostaa. Väitöskirjassa kuullaan yhden naisen ääni, mutta ääni edustaa monia tuon ajan naisia.

5. Klassikko

 Klassikko. Aika mahtava sana. Tätä piti pähkäillä niin kauan, että sorruin wikipedioimaan. Wikipediassa ’Classic’ on määritelty seuraavasti: “A classic is an outstanding example of a particular style, something of lasting worth or with a timeless quality.”  Tätä määritelmää apuna käyttäen valinta oli helpompi. Klassikko on tietenkin Kustaa Vilkunan ”Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta ja kulkuneuvoista” vuodelta 1935.  Kyseessä on aikaa kestävä ja arvonsa säilyttänyt teos, joka itselleni varsinaissuomalaista kansanomaista taloutta tutkivana tutkijana on luonnollisesti aarreaitta. Lisäksi teos on kirjoitettu kauniisti, se pitää sisällään uskomattoman määrän tietoa. Vilkunan väitöskirja on myös sujuvasti luettavaa. Tähän Vilkuna varmasti pyrkikin, sillä kirjoittaa esipuheessaan noudattavansa opettajiensa U.T. Sireliuksen ja Albert Hämäläisen ”asiallista ja aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa”. Varsin miellyttävä ratkaisu.  

.