TOP5 + 1 - kansatieteen väitöskirjojen parhaimpia paloja jatkuu

Kuluvan vuoden aikana Kirsin ja Maijan kanssa läpikäymämme kansatieteen ja etnologian väitöskirjojen lukuprojekti on ollut kansatiedettä aikoinaan pääaineena lukeneelle paitsi mukava ja opettavainen myös erittäin hyvä kertaus alamme tutkimushistoriaan, menetelmiin, aineistoihin ja teemoihin. Varsinkin jälkimmäisistä oli mielenkiintoista nähdä mitkä tutkimusteemat ja näkökulmat ovat kulloisenakin aikakautena olleet tapetilla ja miten ajankohtaisiin näkökulmiin on tartuttu kansatieteellisellä tutkimusotteella - seikka, joka on ollut tiedossa ja mielessä, mutta joka konkretisoitui lukuprojektin ja erityisesti sen yhtenä lopputuloksena laatimamme visuaalisen aikajanan myötä.

Kaikki lukemani väitöskirjat olivat omilla ainutlaatuisilla tavoillaan mielenkiintoisia; aiheet, näkökulmat, aineistot ja tutkimusten toteutukset loivat kuvaa myös tutkimusten tekijöiden mielenkiinnonkohteista. Näin ainakin viimeisten kolmen- neljänkymmenen vuoden aikajaksolla, jonka aikana tutkijat ovat melko vapaasti saaneet valita itse omat tutkimusaiheensa. Pyrin lukemaan itselleni projektin alle tulleet väitöskirjat kutakuinkin aikajärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan, jotta saisin myös tällä tavalla hahmotettua ja kokea lukemisen kautta tutkimushistorian kehityskaaren.

Erilaisten väitöskirjojen lukeminen tilanteessa, jossa on itse kirjoittamassa omaa väitöskirjaansa, konkretisoi - välillä hengästyttävästi mutta myös kannustavasti - koko sen prosessin, jonka keskellä jokainen väitökseen tähtäävä vuorollaan on. Omista silmälaseistaan ja mielenkiinnonkohteistaan ei voi tällaisenkaan lukuprojektin aikana irrottautua, joten myös minun TOP5 -listani on täysin subjektiivinen ja muodostunut lukuhetkien ja niistä jääneiden ajatusten ja tuntemusten myötä.

1. Kiinnostava teoretisointi
Monet lukemistani väitöskirjoista sisälsivät tutkimusaiheensa kannalta mielenkiintoisen ja aihetta onnistuneesti avanneen teoreettisen viitekehyksen. Nostan monista hyvistä esille kuitenkin Anna-Maria Åströmin "Sockenboarne. Herrgårdskultur i Savolax 1790–1850" vuodelta 1993. Tutkimuksen keskiössä on kartanokulttuurin ilmiöt materiaalisesta maailmasta aina sosiaaliseen elämäntapaan asti. Tutkimus avaa herrasväen elämää ja muodostaa kuvan analyysimetodeina käytettyjen tapaustutkimuksen sekä verkosto- ja tilanneanalyysin avulla siitä, miten sukupolvien ketjussa herrasväen kulttuuripiirteet ovat siirtyneet ja omaksuttu.  Tutkimuksen sisällöllinen laajuus on kunnianhimoinen mutta onnistunut kokonaisuus, jossa teoreettinen viitekehys kulkee koko matkan käsi kädessä sisällön kanssa.

2. Jännittävin tutkimusmateriaali
Tässä kohtaa mieleeni eivät niinkään nouse tutkimusaineistojen sisällöt vaan ennemminkin niiden muodot ja erilaisten aineistojen yhdistelyjen mahdollisuus ja sisällöllisten tulkintojen mielenkiintoisuus. Tällaisista tutkimuksista, joissa tutumpien havainnointi, haastattelu ja arkistoaineistojen rinnalle on nostettu kansatieteellisissä tutkimuksissa vähemmälle mielenkiinnolle jääneitä aineistoja, haluan nostaa esille Tytti Steelin "Risteäviä eroja sataman arjessa" vuodelta 2013.  Tutkimuksessa käytetään haastatteluaineistojen ohella satamiin ja satamatyöläisiin keskittyviä fiktiivisiä ja dokumentaarisia elokuvia. Haastattelujen ja elokuvien kautta luodaan mielenkiintoisella tavalla kuvaa satamista intersektionaalisina paikkoina, joissa kohtaavat monet erilaiset satamiin ja ahtaajien työhön liittyvät mielikuvat ja kokemukset, arki ja fiktio. Toisena tutkimuksena haluan nostaa esille Maarit Knuuttilan "Kansanomainen keittämisen taito" vuodelta 2006, jossa tutkimushaastattelut ja keruuaineisto yhdistetään keittokirjojen ruuanlaitto ohjeisiin. Näiden aineistojen kautta luodaan onnistuneella tavalla kuvaa kulloisenkin aikakauden keittämisihanteista ja keittotaidon periytymisestä. Tutkimuksessa käytetty sanasto sitoo tutkimuksen sisäisen rytmin kiinteästi sen aiheena olevaan keittämistaitoon ja keittämiskokemusten keholliseen ja ajalliseen rytmiin.

3. Vahvin ote kansatieteelliseen tutkimusperinteeseen
Omalle osalleni osui monien varhaisten vuosien väitöskirjojen luku. Näitä kaikkia yhdistävänä tekijänä oli kuvailevuus sekä vahva historia- ja kielitieteellinen vaikutus. Vanhoja työtapoja, esineitä ja tapakulttuuriin kuuluvia piirteitä tutkineiden ja tallentaneiden töiden arvo on mittaamaton - ne antavat meille tietoa siitä maailmasta, joka on jäänyt jo taakse, mutta joista monet säikeet välillä huomaamattammekin yhä vaikuttavat omassa ajassamme.

Myöhemmissä tutkimuksissa esinetutkimuksen parissa kansatieteellistä tutkimusotetta on ansiokkaasti jatkanut muun muassa Ildikó Lehtinen tutkimuksellaan Tscheremissischer Schmuck. Ethnographische Untersuchung" vuodelta 1994. Tutkimus tseremissien koruista vie kansatieteellisen esinetutkimuksen traditiota uusille urille keskittymällä korujen alkuperän ja kehityslinjojen sijasta käytettyihin materiaaleihin, käyttötilanteisiin sekä korujen tyypittelyyn. Erityisen mielenkiintoinen osuus tutkimuksessa on koruihin liittyvien funktioiden tarkastelu. Tutkimuksen ulkoinen asu on ”tavallisesta” väitöskirjasta poikkeava, sillä tutkimus palvelee hyvin myös Suomessa ja Venäjällä toimivien museoiden tseremissikorukokoelmien hakuteoksena. Tutkimuksessa on paljon kuvia itse leipätekstissä mutta myös laajassa ja korujen ulkonäköä konkretisoivassa liiteosassa. Kyseinen väitöskirja on mielestäni oiva osoitus siitä, miten akateemisen tutkimuksen voi yhdistää palvelemaan erilaisia käyttötarkoituksia.

4. Vetovoimaisin kieli ja onnistunut rakenne
 Myös tässä osiossa haluan nostaa esille useamman tutkimuksen. Marjut Anttosen "Etnopolitiikkaa Ruijassa. Suomalaislähtöisen väestön identiteettien politisoituminen 1990-luvulla" vuodelta 1999 sekä Harri Nymanin "Uloimmalla rannalla. Luotsi ja majakkaperheet asemayhdyskunnissaan" vuodelta 2011. Näitä tutkimuksia yhdisti paitsi laajuus myös hyvin tarkka tutkimuksen etenemistä ja prosessinomaisuutta esille tuova tyyli ja rakenne. Sisällöllisestä laajuudesta huolimatta molemmissa oli onnistuneesti pysytty fokuksessa eikä ollut sorruttu sivupolkujen vietäviksi. Marjut Anttosen tutkimuksen valmistuminen osuu ajankohtaan, jolloin tutkijan itsereflektion merkitystä ja tärkeyttä korostettiin tutkimuksen teossa. Tämä myös näkyy hänen tekstissään, jossa itsereflektio on vahvasti mukana koko tutkimuksen ajan konkreettisimmillaan muun muassa käsittelylukujenkin aikana lainatuissa henkilökohtaisten kenttätyöpäiväkirjojen otteissa. Itsereflektio on vahvasti mukana myös Harri Nymanin tutkimuksessa, jossa hän kuvaa omaa tutustumistaan itselleen aiemmin tuntemattomaan majakka- ja luotsisaarten ympäristöön ja yhteisöjen elämäntyyliin. Molempien tutkimusten kieli on mukaansatempaavaa, joten huomasin yhtäkkiä lukeneeni tutkimuksia paljon pidemmälle kuin olin etukäteen ajatellut ehtiväni.

5. Iskevin klassikko - tulevaisuuden klassikko
Kansatieteellisellä tutkimuksella on oma sijansa ja merkityksensä yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja tulevaisuudessa toivottavasti entistä enemmän myös konkreettisessa päätöksenteossa niin paikallisella kuin yhteiskunnankin tasolla. Tällaiseen yhteiskunnalliseen vuoropuheluun aluekehittämisen saralla ovat tutkimuksillaan osallistuneet muun muassa Tiina-Riitta Lappi "Neuvottelu tilan tulkinnoista: etnologinen tutkimus sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön vuorovaikutuksesta jyväskyläläisissä kaupunkipuhunnoissa" vuodelta 2007 sekä  Pilvi Hämeenaho tutkimuksellaan "Hyvinvoinnin verkostot maaseudulla asuvien äitien arjessa. Etnologinen tutkimus palvelujen käytöstä ja hyvän arjen rakentumisesta" vuodelta 2014. Molempien tutkimusten kohdalla nousee esille etnologisen ja kansatieteellisen tutkimuksen vahvuus tuoda hallinnollisten päätösten ja suunnittelun rinnalle ja tueksi tietoa myös yksilöiden arkitodellisuudesta. Lapin tutkimus keskittyy kaupunkitilojen suunnittelun kautta siihen, miten tavallisten kaupunkilaisten ja kaupunkisuunnittelijoiden tavat puhua ja ymmärtää kaupunkia tilana ovat usein vieraita toisilleen. Hämeenahon tutkimus puolestaan liittyy kiinteästi ajankohtaiseen keskusteluun kunnallisten palvelujen laajuudesta ja saavutettavuudesta erityisesti maaseudulla asuvien äitien arjen näkökulmasta.  

+1 Kokonaisuutena vaikuttavin lukukokemus
Sonja Hagelstamin "Röster från kriget. En etnologiskt studie av brevdialoger mellan frontsoldater och deras familjer 1941–1944" vuodelta 2014 oli aiheeltaan niistä tutkimuksista, jotka osuivat omalle kohdalleni luettaviksi, tunnetasolla kaikkein vaikuttavin. Aiheena henkilökohtaiset kirjeenvaihdot rintamasotilaiden ja heidän läheistensä välillä oli jo lähtökohdiltaan koskettava kontekstissa, jossa päähenkilöillä ei ollut varmuutta huomisesta tai usein edes seuraavasta hetkestä. Tutkimuksen keskiössä ovat viisi sotilasta ja heidän läheisensä, joiden kirjeenvaihdon kautta piirretään kuvaa rintamasotilaiden selviytymisen strategioista poikkeusoloissa. Hieno tutkimus, jossa on uskallettu tarttua paitsi hyvin henkilökohtaiseen aineistoon myös raskaaseen aiheeseen.

Tästä projekti lähti liikkeelle; U.T. Sirelius ja suomalais-ugrilaisten kansojen patokalastus. Taustan kuvassa edistymistä seuraamassa yksi kansatieteen aiempien vuosikymmenten keskeisistä henkilöistä, jo edesmennyt emeritus Ilmar Talve. Kuva: N. Koskihaara

Niina Koskihaara

TOP5 + 1 – kansatieteen väitöskirjojen parhaimpia paloja

Tammikuusta asti olemme Niinan ja Kirsin kanssa lukeneet kansatieteen oppiaineeseen kuuluvia väitöskirjoja  – ja syventyneet niiden teorioihin, aineistoihin, tutkimuskysymyksiin ja rakenteellisiin ratkaisuihin. Väitöskirjoja on kertynyt Turun yliopistosta, Åbo Akademista, Helsingin yliopistosta ja Jyväskylän yliopistosta yhteensä 78 kappaletta. Luku-urakkaa olemme jakaneet omien kiinnostuksiemme mukaisesti. Minulle lukuprosessissa siunaantuivat museaaliset ja matkailututkimukseen liittyvät tutkimukset, teollisuuteen, työelämään ja rakennettuun kulttuuriperintöön liittyvät aiheistot sekä osa sukupuolentutkimusta ja tapakulttuuria käsittelevistä tutkimuksista. Olemme kokoontuneet viime kuukausien aikana useita kertoja keskustelemaan tuntikausiksi väitöskirjojen nostattamista ajatuksista. Keskustelut ovat sisältäneet tutkimuskysymysten kriittistä analysointia, aineistojen valintaan liittyvää päätöksentekoa, teorioiden hahmottamista, tutkimuksen rakenteellisten ratkaisujen ruotimista ja ylipäätään sitä, miten tutkimukset ovat meitä puhutelleet: mitkä ovat tuntuneet kiinnostavilta ja onnistuneilta ratkaisuilta, mitä olemme niistä oppineet. Kiinnostavaa on ollut myös tarkkailla tutkimusten sijoittumista kansatieteen oppihistoriaan ja tieteentekijöiden verkostoihin.

Nyt tämä projektimme alkaa olla viimeistelyä vaille valmis. Halusimme ottaa aiheeseen hiukan etäisyyttä ja keveyttä, sillä usein keskusteluissa olimme heijastelleet väitöskirjojen kautta itsekriittisesti omien tutkimuksiemme valintojen vaikeutta. Päätimme jokainen julkaista TOP5-listauksen eniten ihastusta, ajatuksia ja keskustelua herättäneistä tutkimuksista. Sellaisista, jotka luovat uskoa tutkimuksen tekemiseen, luovaan heittäytymiseen ja kieltämättä – myös siihen, että se tutkimus joskus myös valmistuu kansien väliin. Tässä minun täysin subjektiivinen ja osittain intuitiivisestikin syntynyt listaukseni.

1. Kiinnostavin teoretisointi

Tämä osa-alue oli vaikea valinta. Monissa lukemissani teoksissa oli hyvä teoriaosuus, mutta se ei aina luontevasti nivoutunut empiriaan, se saattoi olla liian rönsyilevä tai toisaalta omaan makuuni nähden turhan niukka. Luin useita laadukkaita rakennusperintöä ja ammattiryhmiä koskevia tutkimuksia. Tästä ryhmästä haluan tässä nyt nostaa esille Sanna Kaisa Spoofin tutkimuksen "Savikkojen valtias. Jokelan Tiilitehtaan sosiaalinen ja fyysinen miljöö" (1997). Tutkimuksessa yhdistyy pitkän ajanjakson kokonaisvaltainen hahmottaminen paitsi yhteisötutkimuksen, myös rakennetun ympäristön tutkimuksen kautta. Tutkimuksen rakenne on onnistunut; teoria ja empiria ovat nivoutuneet yhteen ja tutkimustulokset on esitetty harvinaisen hyvin ja jäsennellysti. Spoofin tutkimus on selkeä ja esimerkillisesti toteutettu kokonaisuus, jonka teoriaosuus vetoaa holistisen otteensa ja ajallisen kaarensa takia minuun voimakkaasti. Mainittava on kuitenkin myös Hanneleena Hiedan tutkimus "Mukautuva museo. Kolmen eurooppalaisen kansanelämämuseon muutostarina 1970-luvulta 2000-luvun alkuun" (2010), jossa on todella kiintoisasti nostettu esille ajan teoriat ja hypoteesi kairos-kronos ajanjaksoista, jotka ovat tutkimuksen mukaan vaikuttaneet museoiden muutosten taustalla. Huomasin listausta laatiessani, että minuun tuntuu iskevän aina uudelleen pitkiä ajanjaksoja kattavat, kokonaisvaltaiset, aikaa teoreettisesti lähestyvät tutkimukset. 

2. Jännittävin tutkimusmateriaali

Valintani osuu Martti Puhakan tutkimukseen ”Rukoile ja työtä tee. Onni Puhakan kehitys innovaattorista oman tien kulkijaksi” (2011). Kyseessä on mielenkiintoinen tutkijan omaa lähipiiriä käsittelevä kansatieteellinen tutkimus, jossa myös suuri osa käytetystä tutkimusaineistosta on Onni Puhakan henkilökohtaista aineistoa. Julkisen aineiston, lähipiirin haastattelujen, valokuvien ja kirjeenvaihdon lisäksi on tutkimuksessa hyödynnetty monentyyppistä materiaalia; päiväkirjoja, kalenterimerkintöjä, muistikirjoja, kuitteja ja työpäiväkirjoja. Aineisto on otettu tutkimuksessa haltuun uskottavalla ja avoimella lähdekritiikillä ja sen kautta tutkija saa otteen tavoittelemistaan henkilökuvista: julkisesta, ammatillisesta, arkipäiväisestä ja henkilökohtaisesta tasosta pellervolaisen osuustoiminnan uranuurtajana toimineen Onni Puhakan henkilökuvassa. Ainutlaatuinen, tutkimuksen tekohetkellä arkistoimaton aineisto, loi mielikuvan tutkimuksellisesta aarreaitasta, johon syventyminen on innostanut tutkijaa ja hyvän aukikirjoittamisen takia myös lukijaa.

3. Vahvin ote kansatieteen tutkimusperinteeseen

Pia Olssonin tutkimuksessa ”Eteen vapahan Suomen. Kansatieteellinen tutkimus lottatoiminnasta paikallisella tasolla vuoteen 1939” (1999) on harvinaisen hyvä kappale tutkimuksen liittymisestä aikaisempaan kansatieteelliseen tutkimukseen ja lähitieteiden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä kappale avaa erinomaisesti kansatieteen tutkimushistoriaa ja sitä, miten se linkittyy tutkimusaiheeseen yhdistystutkimuksen ja kansatieteessä voimakkaasti vaikuttaneen kansallisen identiteetin rakentamispyrkimysten kautta. Joissakin tutkimuksissa on tässä osa-alueessa mielestäni liiaksikin nojauduttu lähitieteiden varaan, kun taas Olsson selkeästi nostaa esille kansatieteellisen tutkimuksen perinteet ja vahvuudet sekä sen, miten hänen oma tutkimuksensa pyrkii täyttämään tietyn, tarkoin määritellyn tutkimuksellisen aukon. Jos muutaman sivun lukemisella oppii ja ymmärtää enemmän kuin muutaman kirjan lukemisen kautta, on jotain olennaista tutkimuksessa tehty oikein.

4. Vetovoimaisin kieli ja onnistunein rakenne

Mieli tekisi nostaa etualalle jokin suomenkielinen tutkimus, mutta ei voi mitään: tässä yhteydessä on nostettava esille tämä englanninkielinen väitöstutkimus: "Religious Tourists. Constructing Authentic Experiences in Late Modern Hungarian Catholicism" (2004), tekijänä Bertalan Pusztai. Opiskelin matkailututkimusta 2000-luvun alkuvuosina ja tutkimus tiivistää paljon niitä teemoja, jotka silloin olivat ajankohtaisia (mm. autenttisuuden käsite ja turistisen kokemuksen ulottuvuudet). En ole kielihifistelijä, mutta tässä tutkimuksessa ei voinut olla kiinnittämättä huomiota viimeisteltyyn, kauniiseen englanninkieleen, joka korosti tutkimuksen eri osa-alueiden laadukkuutta ja sopi samalla hyvin yhteen tutkimuksen pyhiinvaellustematiikan kassa. Erityisen kiinnostavaa oli myös tutkijan oman roolin pohdinta ja "etnografisen sakramentin" idea.

5. Iskevin klassikko / tulevaisuuden klassikko

Tätä osiota mietin pitkään. Päädyin siihen, että on pakko nostaa esille kaksi teosta. Toinen on jo ikänsä puolesta todellinen klassikko: Albert Hämäläisen tutkimus "Mordvalaisten, tseremissien ja votjakkien kosinta- ja häätavoista" (1913). Monet 1900-luvun alkupuolen tutkimukset toistavat melko lailla samaa kaavaa ja Hämäläisen tutkimusote on kuin raikas tuulahdus kuvailevan kansatieteen kaanonissa. Hämäläisen kriittinen ääni kantautuu vuosisadan takaa terävänä: hän taustoittaa ja teoretisoi aihettaan, on todella lähdekriittinen ja tarkka sekä perustelee ja perehdyttää lukijan hyvin tutkimuskysymyksiin ja tutkimuksen rakenteeseen. Hämäläistä ei ole "traditsionit eivätkä esikuvat kahlehtineet".

Toinen tutkimus taas on mielestäni jo lähestulkoon klassikon asemaan noussut museoteemainen tutkimus: Solveig Sjöberg-Pietarisen "Museer ger mening. Friluftmuseerna Klosterbacken och Amuri som representationer" (2004). Tämä tutkimus edustaa minulle läheistä museologian alaa ja sen on kirjoittanut pitkän linjan museoihminen. Sen teoreettinen anti kestää aikaa; autenttisuuden käsitteen problematisointi, pitkän aikaperspektiivin kautta tuodut ajatukset jatkuvuudesta ja epäjatkuvuuksista, kollektiivisen identiteetin kysymykset . Rakkaita ja edelleen eläviä teemoja 2000-luvun alkuvuosilta, omilta opiskeluajoilta.

+ 1 Kokonaisuutena vaikuttavin lukukokemus

Todellinen helmi minulle oli Leena Paaskosken "Herrana metsässä. Kansatieteellinen tutkimus metsänhoitajuudesta" (2008). Upea aineisto, joka analysoidaan suvereenin älykkäästi ja syvällisesti; mielenkiintoinen aikaulottuvuus ja sen teoretisointi; yksittäiset kiinnostavat sisällölliset koukerot (esim. valokuvauksen analysoiminen kuolevaisuuden luettelointina); kaunis ja mukaansatempaava kirjoitustapa. Tuloksena lukunautinto, jossa teoria ja empiria kohtaavat ja yhdistyvät toisiinsa saumattomaksi, kansatieteellistä tutkimustapaa ylistäväksi kokonaisuudeksi. Peukutus!

Maija Mäki

Juhannustanssit

Taas se on juhannus. Uudet perunat, grillihiilet ja makkarat, oluet, siiderit ja väkevät matkaavat autoissa kohti järvisuomea tai rannikkoa. Nykyään yhä useammin myös kohti festivaaleja. Satoi tai paistoi, maalla tai kaupungissa, kansa viettää keskikesän juhlaa.

Omat lapsuudenaikaiset juhannusmuistoni ovat kuin suoraan Kesä-Suomen -esitteestä. Ensinnäkin on lämmintä ja aurinko paistaa. Isä on rautakangen kanssa lyömässä portaiden viereen reikiä nuorille koivuille, jotka hän asettaa koristamaan kotimme sisäänkäyntiä. Päivällä syömme uusia perunoita tillillä maustetun voisulan kanssa. Aikuiset syövät ehkä Abban silliäkin, mutta omaan ruokavaliooni se ei vielä tuolloin kuulu. Iltapäivällä lämmitetään sauna ja saunomisen ja järvessä polskimisen jälkeen saamme sisarusteni kanssa juoda Jaffaa. Illansuussa alkaa järven selän yli kantautua vihdoin tanssimusiikin ääni. Tämä on ilman muuta juhannuksen kohokohta!

Juhannustanssit ovat kesä- ja kanta-asukkaiden yhteisen talkoilun tuotos. On kallioinen kari, jolle on yhteistuumin rakennettu pieni tanssilava. Kallion kolossa soi levysoitin, joka saa virtansa puiden oksien kautta kulkevasta sähköjohdosta, jonka toinen pää on lähimmän kesämökin pistokkeessa. Tanssimusiikkia sisältävien vinyylilevyjen omistajat ovat tuoneet omat kokoelmansa mukanaan. Niitä voivat tanssijat käydä vapaasti vaihtamassa omien mieltymystensä mukaisesti. Perunajauhoja ei tällä tanssiparketilla tarvita, sillä filmivaneri on sellaisenaan sopivan liukas juhlaväen tanssahdeltavaksi. Musiikki ja iloinen puheensorina sekoittuvat toisiinsa. Tunnelma on tiivis tuolla pienellä karilla, jossa järveen molskahduksiltakaan ei syystä tai toisesta aina vältytä. Ilta huipentuu ensin arpajaisiin ja sen jälkeen kokon polttoon. Punaisena hohtavan hiilikasan ääreltä äiti luotaa meidät lapset nukkumaan. Ihan heti ei uni tahdo tulla silmään, sillä paljon mielenkiintoisempaa peiton alla on kuunnella tanssilavalta kantautuvien viimeisten juhannusjuhlijoiden ääniä.

Muistan kyllä myös yhden vuoden (juu myönnetään, että aika on varmasti tässäkin kullannut muistot), jolloin sade sotki juhannustanssit. Sadekuuron alkaessa levysoittimen päälle levitettiin suoja, ja juhlijat seisoivat puiden tai sateenvarjojensa alla odottaen kuuron taukoamista. Aina välillä päästiin tanssiin asti, mutta useamman sadekuuron jälkeen filmivaneri oli entistä liukkaampi ja yksi jos toinenkin tanssipari löysi itsensä istualtaan lavan pinnalta. Kyseisenä vuotena juhannustanssit jouduttiin lopettamaan hengenvaarallisina ennen kuin ne kunnolla alkoivatkaan. Lasten iloksi arpajaiset ehdittiin onneksi pitää.

Sittemmin vuodet ovat kuluneet ja keskikesän juhla on vienyt minua minne milloinkin. Myös tuolla kallioisella karilla ovat juhannukset muuttuneet. Tansseja ei ole taidettu pitää enää vuosiin. Lavan vanhat rakenteet ovat vielä jäljellä, mutta filmivanerin pinta ei ole enää liukas edes niillä kohdin, joilla se kestää seisomisen. Juhannuskokko kootaan karille yhä vuosittain ja poltetaan, mikäli ei ole liian kuivaa. Musiikkia ja juhannusjuhlijoiden ääniä ei kuitenkaan kuulu enää vain tältä karilta, vaan ympäri järven rantaa mökeiltä, joilla saunotaan, grillataan, juodaan ja lauletaan. Ja tuotetaan uusia keskikesän muistoja.

Muistorikasta juhannusta ja hyvää kesää!

Kuva: Niina Koskihaara

Niina Koskihaara

Uppoutumisesta ja pinnalle pyrkimisestä

Katselin äskettäin kalenterimerkintöjäni taakse päin. Epäselviä merkintöjä, yliviivauksia, ympyröintejä, nuolia eri suuntiin ja huutomerkkejä. On luentoa, palaveria, kokousta, tapaamista, informanttien haastatteluja. On tiukkoja päivämääriä: tee valmiiksi artikkeliluonnos, nyt viimeistään hio abstrakti kuntoon konferenssia varten, ethän ole unohtanut seminaarijärjestelyjä! Samassa suloisessa sekasotkussa näkyvät lasten harrastukset, omat kuntoiluyritykset ja sukulaisten ja ystävien tapaamisajat. Ruohonleikkuu, autojen pesu, kasvimaan laitto! Yllättävän aikataulutettua elämää, ilman hengähdystaukoja. Työvuoro jatkuu lasten nukkumisajan jälkeen, sillä vielä on jokin deadline vaanimassa nurkan takana tai sitten sitä on vain sellainen fiilis, että tekee mieli vielä hiukan kirjoittaa. Välillä pysähtyy haaveilemaan; olisipa käytössäni sihteeri, arkistoija tai siivooja...

Lapsuudesta muistan, että isäni kirjoitti lisensiaattitutkielmaa aikoinaan ennen työelämään siirtymistä. Kuulen edelleen korvissani turvallisen tuntuisen sähkökirjoituskoneen paukutuksen yömyöhään. Välillä se häiritsi nukkumista, sillä koneen printatessa aina yhden rivin kerrallaan siitä lähtevä ääni muistutti konekivääritulitusta. Mutta oli siihen tottunutkin: isä nyt vain tarvitsi työhön omaa, rauhallista aikaa. Äitini piti huolta siitä, että isällä oli aikaa ja mahdollisuus kirjoittamiseen. Nykyisin olen välillä kateellinen: helppohan sitä oli kirjoittaa, jos ei samalla pitänyt pitää huolta huushollista! Minäkin tarvitsen äidin huolehtimaan kaikesta!

Aika kuluu, tulee omia lapsia. Jotenkin sitä on taas talven läpi rämmitty, tutkimusta tehty ja eletty lapsiperheen aikatauluissa. Nyt olo on energisempi kuin aikoihin ja illat ovat valoisia (mitä nyt ikkunoista näkee, että ne pitäisi pestä). Kesä on tulossa, ehkä hiukan lomaakin. Istun läppärillä sohvan nurkassa kirjoittamassa, lapsi möngertää viereen ja läppäisee pari kertaa kokeilevasti näppäimistöä. Työkalurivi vaihtaa paikkaa näytön vasempaan reunaan, en saa sitä muutettua ennalleen, ärsyttää. Lapsi hymyilee aurinkoisesti ja alkaa puuhailla omiaan. Toinenkin lapsista istahtaa jalkoihini katselemaan kuvakirjaa. Uppoudun hetkeksi tekstiin, saan kirjoitettua pari lausetta, kappaleen. Ajatus katkeaa, palaan takaisin pinnalle, tähän hetkeen. Nuuhkaisen lapsen pörröistä tukkaa, alkaa hymyilyttää. Ehtiihän tuota jatkaa taas. Illalla. Koska äiti vaan tarvitsee työhön omaa, rauhallista aikaa. Toivottavasti lapset ymmärtävät.

Maija Mäki

Tutkimuksen suola ja rikkaus - nuo ihanat, haastavat ja tärkeät kenttätyöt!

Etnologisen ja antropologisen tutkimuksen tekemisessä hienoimpia piirteitä on kenttätyöt. Nykytutkimuksessa kentän määrittäminen on toki välillä hankalaa, perinteinen kenttä kun voi olla muuttunut paikattomaksi abstraktioksi. Oma kenttäni on kuitenkin selkeä; tutkin ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja elinkeinoja Rymättylässä. Kenttätyöni on siis hyvin perinteinen. Muutan saareen, tutustun paikallisiin ihmisiin, havainnoin, osallistun ja haastattelen. Olen ollut Rymättylässä ennenkin. Suoritin kenttätöitä Rymättylässä jo gradua tehdessäni. Olen siis tavallaan tuttu. Tuntuu mukavalta palata sinne ja jatkaa työtä jonka aloitin vuonna 2007.

Kenttätöissä Rymättylässä. Kuva Kirsi Sonck 2007

Kenttätyö, niin ihanaa kuin se onkin, ei ole missään nimessä helppoa. Päinvastoin, se hieman pelottaa. Tuntuu välillä vaikealta pyytää vierailta ihmisiltä palveluksia ilman konkreettista vastiketta, kuunnella välillä hyvinkin henkilökohtaisia muistoja ja luoda rooli tarpeeksi sisäpiiriläisenä, mutta kuitenkin tarpeeksi ulkopuolisena. Tutkijan rooli kentällä on ikuisuuskysymys, ja se rooli on jokaisen kenttätyön aikana mietittävä uudelleen. Myös haastattelujen rakenteet, teemat ja toteutukset on mietittävä tarkkaan. Ja vaikka tarkkaankin mietityt, kysymyksiä, lähestymistapoja ja hypoteseja pitää olla valmis sopeuttamaan uudelleen jos tilanne sen vaatii. Vaikka oppikirjoja laadullisen tutkimuksen tekemisestä on kirjoitettu  (esim. tämä), ei ole olemassa ohjekirjaa, joka neuvoisi kuinka kenttätyöt on kussakin kohteessa suoritettava. Valintojen tekeminen on tutkijan vastuulla. Erityisen hankalaksi valinnat muuttuvat, kun tutkimus yhdistää kulttuurin tutkimusta ja luonnontieteitä. Yhteistä kieltä kun voi olla hyvin vaikea löytää. 

Kuitenkin yhteisen kielen löytäminen on osittain koko tutkimukseni ydin. Yritän tavoittaa paikallisen kulttuurin sopeutumisen mallit, vahvuudet ja uhat. Kuinka paikallisyhteisöt ovat jo sopeutuneet muutoksiin, millaiset uhat paikallisyhteisöön kohdistuvat ja mitkä ovat ne vahvuudet joiden avulla paikallisyhteisö saattaa parhaiten sopeutua tuleviin muutoksiin? En usko löytäväni kaikkia vastauksia kentältä. Paikallinen kalastaja ei välttämättä osaa kertoa minulle tarkalleen kuinka ilmastonmuutos uhkaa (tai vaihtoehtoisesti millaisia mahdollisuuksia se tuo) hänen elinkeinoaan ja elämäntapaansa. Mutta tieteelliset tutkimukset voivat kertoa minulle mitä uhkia paikallisen luonnonresurssit joutuvat mahdollisesti kohtaamaan. Paikallinen kalastaja pystyy kertomaan, arvioimaan tai osoittamaan minulle kuinka merkityksellinen kyseinen luonnonvara on, ja kuinka sen katoaminen tai väheneminen vaikuttaisi hänen elämäänsä. Kenttätöiden tehtävänä on, ei pelkästään tarjota tutkijalle tietoa, vaan myös antaa paikallisille ääni, jonka kantaa myös tieteellisen tiedon kanssa niihin pöytiin jossa päätökset tehdään.

IPCC:n ilmastomuutosraportti julkaistiin taas maaliskuussa. Tällä kertaa raportti keskittyi ilmastonmuutokseen sopeutumisen teemoihin. Se tarjoilee maailman päätöksentekijöille toimenpiteitä ilmastonmuutokseen sopeutumiselle, ja myös sen hillitsemiseen. IPCC on kansainvälinen elin, ja ongelmien käsittely onkin usein varsin yleisellä tasolla. Tosin raporteissa painotetaan voimakkaasti paikallisen tutkimuksen tärkeyttä. Suomen hallitus on julkaissut kansallisen ilmastonmuutokseen sopeutumisen strategian vuonna 2005 ja sen toimeenpanoa on arvioitu vuosina 2009 ja strategian päivitykseen tähtäävä arvio tehty 2013. Arvioissa huudellaan jo nyt paikallisen näkökulman ja laadullisen tutkimuksen perään, mutta edelleen tuiki tärkeitä osallistuvaa havainnointia, paikallisten kuulemista ja osallistamista harjoitetaan aivan liian vähän.  Sopeuttamistoimenpiteitä on myös vaikea toteuttaa ja tavoitteita saavuttaa, jos paikalliset ihmiset, joita toimenpiteet koskevat, eivät niitä puolusta ja tue. Paikallisten osallistaminen on ensiarvoisen tärkeää. 

Itsekin laajennan kenttätöitäni vielä askeleen pidemmälle. Selvitettyäni kenttätöiden avulla paikalliset uhat, mahdollisuudet ja riskit, kutsun yhteisöjen jäseniä osalliseksi asiantuntijapaneeliin, jossa sopeutumismalleja pohditaan yhdessä. Näin paikalliset asukkaat pääsevät osallistumaan tieteen tekemisen lisäksi niiden pohjalta rakennettujen suunnitelmien tekemiseen. Päätöksentekoon osallistuminen mahdollisuudet tuntuvat jatkuvan kansainvälistymisen ja globalisaation myötä ryntäävän kauemmas päätösten kohteista. Ilmastonmuutos on kuitenkin tilanne, jossa vaikutukset ovat aina paikallisia, ja paikalliset olosuhteet vaikuttavat niihin sopeutumiseen. Siksi sopeutumispäätöksiä ei pidä tehdä kuulematta paikallisten olosuhteiden asiantuntijoita, arkielämäänsä muuttuvissa olosuhteissa eläviä.

Kirsi Sonck

Syrjäisyys. Aluehierarkian takamaa vai voimavara?

Pääsin kuluneella viikolla miettimään Rural Studies kokonaisuuteen kuuluvan kurssin myötä, mitä mielikuvia minulle nousee sanasta syrjäinen liitettynä maaseutukontekstiin. Kirjoitin seuraavia asioita; kuoppaiset soratiet, pitkät etäisyydet, laajat metsäalueet, taloja ja asukkaita vain harvakseltaan ja vähän, ei palveluja, rakennuskanta on vanhaa tai painottuu 1950-luvulla rakennettuihin rintamamiestaloihin ja ulkorakennuksiin, pihapiirit ja suurin osa entisistä pelloista on pusikoitunut. Niillä tiloilla, joilla harjoitetaan vielä maataloutta, näkee yleensä myös karjaa ja heinäseipäitä. Huomasin mielikuvieni olevan osittain pessimistiset ja osittain romantisoituneet, kiitos viihdeteollisuuden kuten elokuvien vaikutuksen. Mutta sitten jäin miettimään, miten käsite syrjäinen maaseutu on syntynyt ja mikä vaikutus on sillä, kenen perspektiivistä syrjäisyyttä määritellään.


Yhteiskunnan muutoksilla ja asutuspolitiikalla on ollut keskeinen vaikutus syrjäisen maaseudun muodostumiseen. 1800-luvun ja 1900-luvun alun asutuspoliittisilla toimenpiteillä vahvistettiin ja laajennettiin asuttuja maaseutualueita. Sotien jälkeinen asutus- ja aluepolitiikka jatkoivat kehitystä, kun rintamamiehille ja evakoille perustettiin tiloja asumattomille seuduille. Tilat sijaitsivat usein kaukana kylä- ja kuntakeskuksista. Jonkin aikaa syrjäseuduilla meni hyvin johtuen harjoitetusta alueellistamispolitiikasta. Vääjäämättömästi tullut rakennemuutos kuitenkin muutti tilannetta 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, ja syrjäseutujen kannalta negatiivinen kehitys on jatkunut edelleen EU-kaudella. Erilaisten maaseutualueiden määrittelyyn tähtäävästä kartasta voi nähdä, että syrjäisiksi tai harvaanasutuiksi luokiteltuja maaseutualueita on maamme pinta-alasta suurin osa (toki tulee muistaa, että näihin alueisiin lukeutuu myös asumattomat erämaa-alueet). Harvaanasutuiksi määritellyt alueet ovat laajentuneet viimeisten vuosikymmenten aikana ihmisten ja muun muassa maataloustuotannon Etelä- ja Länsi-Suomeen keskittymisen seurauksena.


Tällä hetkellä harvaanasutuilla alueilla asuu koko väestöstä 8%, eli vähän alle 400 000 asukasta. Kyllä, luvut ovat pienet, ja mikäli tuijotetaan vain niihin, on helppo ymmärtää miksi syrjäisen maaseudun kehittäminen ei ole keskeisellä sijalla Suomen tulevaisuuden strategioissa. Näkökulma on hallinnon, joka pyrkii huolehtimaan Suomen kilpailukyvystä globaaleilla markkinoilla. Tässä tavoitteessa panosten laittaminen hajautetun kilpailukykyvaltion tai metropolivaltion kehittämiseen ja maaseutualueiden kohtelu vain resurssivarantona näyttäytyy strategisesti yhdenmukaiselta ja loogiselta. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Yhteiskunnan kehityksellä ja muutoksilla ei ole tapana pysähtyä. Tästä näkökulmasta katsottuna kehittämispanosten laittaminen vain yhteen tai kahteen alueeseen saattaa olla lyhytnäköistä pitkällä tähtäimellä. Ilmastonmuutos tai yhteiskunnassa tapahtuvat muut muutokset voivat muuttaa tilanteen kokonaan uudenlaiseksi. Maaseutualueet, myös syrjäiset, saattavat tuoda tulevaisuudessa juuri sitä kilpailuetua, joka on globaalissa taloudessa ja kilpailussa Suomelle ensiarvoisen tärkeää ja väestön elinmahdollisuuksille ratkaisevaa. Aluepolitiikan kelkan kääntäminen ja maaseutualueiden uudelleen rakentaminen jälleen kerran ei tulisi olemaan yksinkertaista ja halpaa.

Syrjäiseen liittyy ajatus vähäisestä ihmismäärästä, palvelujen puutteesta ja etäisestä sijainnista. Näitä kaikkia tekijöitä tarvitaan yhdessä, jotta syrjäisyyden käsite täyttyisi. Tuskin kukaan suomalainen ajattelee, että Melbourne on syrjäinen paikka, vaikka etäisyys sinne on pidempi kuin Suomen pohjoisiin osiin. Silti syrjäisyys on myös kontekstin määrittelemää. Eteläsuomalaisten näkökulmasta Itä- ja Pohjois-Suomi ovat usein syrjäseutujen aluetta, mutta toisaalta myös yksittäisen kunnan alueet jakautuvat keskuksiin ja syrjäkyliin. Syrjäisyyttä ei tulisi kuitenkaan nähdä alueiden eikä kuntienkaan tasolla stabiilina tilana. Esimerkiksi kuntaliitoksen jälkeen entinen syrjäkylä saattaa sijaita uudessa kunnassa lähempänä keskustaa kuin aiemmin. Uusi sijaintietu voi tuoda mukanaan myös kilpailuetua kylän yrittäjille. Asukkaiden kannalta tämä tarkoittaa henkistä muutosta pois "syrjäkyläläisyydestä" vaikka fyysinen asuinpaikka ympäristöineen ja palvelupuutteineen pysyykin entisellään. Mielenkiintoista syrjäisyydestä puhumisessa on se, että harvaanasuttujen alueiden asukkaat myös itse määrittelevät etäistä sijaintia keskuspaikoista käsin. Syrjäisyyttä määritellään suhteessa keskustoihin, paikkoihin joissa on paljon ihmisiä, palveluja, työtä ja joissa päätetään asioista. Kyse on alueiden välisestä hierarkiasta ja vallasta. Soratietä pitkin on aina pidempi matka keskustasta syrjäkylälle kuin toisinpäin.

Niina Koskihaara

Kansatieteen päivät 2014 – ajatusten virtaa ja verkostoitumista

Koko nuoriso-osasto, kuten professori blogi-yhteisöämme nimittää, oli ilmoittautunut mukaan tämän vuoden Kansatieteen päiville 13.–14.3.2014. Minulla ja Niinalla oli omat työryhmämme: vedin kollega Jussi Lehtosen kanssa ”Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa”-työryhmää, jossa myös Kirsillä oli paperi. Niina taas johti Sanna Lillbroända-Annalan kanssa ”Nopanheitolla asiantuntijaksi?” -työryhmää. Päivien teemana oli etnologinen tulkinta ja analyysi, jota lähestyimme omassa sessiossamme tulevaisuudentutkimuksen menetelmien kautta. Työryhmässä pohdimme tulevaisuudentutkimuksen periaatteita, käsitteitä ja menetelmiä sekä niiden käytettävyyttä etnologisen tutkimuksen osana. Mukana oli esimerkiksi Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen henkilökunnassa vaikuttavat kansatieteilijät Anna Kirveennummi ja Katariina Heikkilä, jotka valottivat perusteellisesti tutkimustyön arkea tulevaisuusorientoituneessa projektityöskentelyssä.

Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa -työryhmän työskentelyä.
Kuva: Jussi Lehtonen.

 

Nopanheitolla asiantuntijaksi? -työryhmä.
Kuva: Jussi Lehtonen

Oma esitykseni käsitteli tutkimusta prosessina ja tarkoituksenani oli pureutua sellaisiin metodologisiin ratkaisuihin, jotka olen kokenut problemaattisiksi kansatieteellisestä näkökulmasta. Pyrin avaamaan keskustelua siitä, miten tulevaisuudentutkimuksen metodeja voisi soveltaa ja kehittää etnologian näkökulmasta. Tutkimusmenetelmät, niiden esittely ja analysointi etnologisen viitekehyksen sisällä on tähän mennessä ollut esitysteni kantavia ajatuksia. Talven aikana olen kuitenkin tehnyt reilut parikymmentä tutkimushaastattelua, joista hyödynsin tällä kertaa tulevaisuuspyörä-menetelmällä tuotettua tulevaisuustietoa. Tavoitteenani onkin vähitellen siirtää esitysteni painopistettä kohti alustavia tuloksia tai ainakin sellaisia sisällöllisiä teemakokonaisuuksia, joiden parissa olen viime aikoina työskennellyt. 

Tulevaisuustiedon ja -tietoisuuden luonnetta hahmoteltiin todella kiintoisasti session toisena päivänä, jolloin Pirjo Virtanen Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta esitelmöi Amazonian alkuperäiskansojen tiedonlähteistä. Virtasen esitelmä avasi Amazonian alkuperäiskansojen ajallisuuden käsitettä ja kokemusta. Lisäksi saimme silmäyksen tulevaisuuteen vaikuttaviin toimijoihin: neuvottelut ei-ihmisolentojen (esim. kasvit ja eläimet) kanssa, unet ja riitit ovat olennainen osa tulevaisuuden hahmottamista Amazonian alkuperäiskansojen keskuudessa.

Perusajatuksena nousi esille se, että alkuperäiskansojen tapa hahmottaa tulevaisuutta sisältää käsityksen, että tulevaisuudessa on jo oltu. Aika on jatkuvassa liikkeessä ja tulevaisuus on osa nykyisyyttä, samaa ajan virtaa. Amazonian alkuperäiskansojen suhde ei-ihmisolentoihin nosti mieleeni tutkimusaiheeni muinaisjäännökset an sich sekä ihmisten kokemuksellisen suhteen niihin. Välillä tuntuu kuin omassakin työssä muinaisjäännökset vertautuisivat muihin toimijoihin, ikään kuin niille olisi muodostunut oma sielunsa. Panin myös merkille, että tutkimukseni sivujuonteeksi nousseessa suomalaisten uuspakanallisten yhdyskuntien suhteessa muinaisjäännöksiin oli jotain äärimmäisen tuttua Virtasen esittelemiin esimerkkeihin verrattuna. Lisäksi esille noussut ajatus toivon antropologiasta, toivosta tiedon rakentumisen tapana, on sellainen, johon täytyy jatkossa perehtyä.

Perjantai-iltapäivän viininmaisteluhetki. Kuva: Jussi Lehtonen.

Koska taustani ei ole kansatieteessä, odotin päiviltä myös muuta kuin sisällöllistä antia, nimittäin verkostoitumista kansatieteilijöiden yhteisöön. Onnekseni jo aikaisemmin huomaamani piirre vahvistui: kansatieteilijät ovat aidosti ulospäin suuntautuneita, sosiaalisia ihmisiä, joihin tutustuminen ei ole kovin työlästä. Kansatieteen päivillä oli oikeasti mukavaa!  Niinan kanssa jatkamme myös Ethnos ry:n hallitustyössä seuraavalla kaudella ja Kansatieteen päivät 2016 järjestetään – missäpä muuallakaan kuin – Turussa! 

Maija Mäki

ps. Kansatieteen päivien antoisa ”Technology meets ethnology” -debatti tallennettiin ja sen voi katsoa osoitteesta: http://video.helsinki.fi/Arkisto/flash.php?id=20267

Monta näkökulmaa kuntaliitoksiin

Tutkimuksen rajaus ja näkökulma ovat peruskiviä, joiden avulla tutkimusta voi tehdä ja ylipäätään saattaa se jossakin vaiheessa loppuun. Nämä seikat tulee tutkimuksessa tuoda selkeästi esille, jotta lukijat saavat tietää, mistä lähtökohdista tutkimusta on tehty, ja jotta he osaisivat asemoitua tutkimuksen tarjoamaan tietoon. Silti nämä peruslähtökohdat tiedossani päädyin viime viikolla pohtimaan sitä, miten paljon omassa tutkimuksessani ja erityisesti valitsemani näkökulman rajaamana käännän selkäni muille näkökulmille ja erityisesti kuntaliitosten vaikutuksen alaisina eri sektoreilla toimiville ihmisille.

Kuntaliitoksiin ja ylipäätään rakennemuutokseen liittyvä keskustelu julkisuudessa keskittyy yhä edelleen eniten talouteen ja palveluiden laajuuteen tulevaisuuden kunnissa. Viime ja tällä viikolla keskustelun on jälleen vallannut ajankohtainen lakiesitys pakkoliitoksista. Tärkeitä kokonaisuuksia, joista pitää käydä laajaa keskustelua, totta kai! Toisenlaista lähestymistapaa ja näkökulmaa on kuitenkin toivoteltu myös tervetulleeksi kuntaliitoskeskusteluihin. Tästä saimme marraskuussa järjestämässämme seminaarissa konkreettisesti kuulla positiivisen palautteen myötä. Loppuvuonna tavallisten ihmisten näkökulmaa peräänkuulutettiin myös Ylen Suoralinja -ohjelmassa. Ihmiset saivat kirjoittaa mielipiteitään ja kokemuksiaan liitoksista ohjelman keskustelupalstalla. Kunnallinen rakenneuudistus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen muutos, joka vaikuttaa kaikilla mahdollisilla tasoilla, että huomioonotettavia näkökulmia olisi vielä lisääkin.

Kunta näyttäytyy keskusteluissa usein toimijana ja toiminnan kohteena, jolle asetetaan erilaisia vaatimuksia ja toiveita. Näissä keskusteluissa usein unohtuu, että kunnan ja sen toiminnan ylläpitäjinä toimivat viranhaltijat ja luottamusmiehet, jotka niin ikään ovat olleet kuntaliitosten kohteina töidensä ja luottamustoimiensa kautta. He ovat usein myös samaisen kunnan asukkaita. Etnologi Minna Mäkinen käsitteli tätä aihetta marraskuun seminaarissa kunnan luottamusmiehen näkökulmasta. Miltä tuntuu tehdä päätös oman kunnan lakkauttamisesta ja miten jaksaa ja selviytyä arkielämän ympäristössä, jossa kuntaliitokseen liittyvät mielipiteet jakautuvat, ja jossa keskenään ristiriitaiset odotukset ja vaatimukset luottamusmiestä kohtaan ovat välillä aika kovat. Miten luottamusmiehet selviävät tästä, ja miten he kokevat tilanteen?

Liitoskuntien työntekijät ovat puolestaan joutuneet käymään läpi liitoksen mukanaan tuomat työpaikkojen fyysisten sijaintien sekä toimintatapojen ja työyhteisön muutokset. Useissa kuntaliitoksen toteuttaneissa kunnissa ollaan nyt tilanteessa, jossa liitossopimuksessa luvattu viiden vuoden irtisanomissuoja on umpeutunut. Monilta paikkakunnilta onkin viime viikkoina kuultu uutisia, joissa on ilmoitettu kunnan työntekijöiden irtisanomisista. Tiukentunut taloustilanne on ajanut monet kunnat säästökuurille. Kysyä voidaan ihan perustellusti, mitä tämä tarkoittaa liitoskunnissa, joissa ei ole vielä kunnolla ehditty sopeutua uuteen tilanteeseen, eikä yhteishenkeä ja -toimintaa ole ehtinyt muodostua. Kaivetaanko poteroita, joista pyritään ampumaan muita alas, ehkä jopa omaan sektorialaan kuuluvia, mutta toisten alueiden (muiden liitoskuntien) toimijoita, joiden koetaan vievän tiukentuneessa tilanteessa ne meidän vähätkin varat?

En tiedä osasikohan kukaan – tai ehkä pitäisi sanoa ehtikö kukaan ennen liitoksia miettiä kaikkia niitä vaikutusketjuja, joita ne toisivat tullessaan. Osallistuin viime viikolla Museoliiton ja Museoalan ammattiliiton järjestämään seminaariin, jossa tapasin kuntien kulttuuripuolen työntekijöitä. Heiltä tullut viesti oli selkeä. Kuntaliitos on tuonut mukanaan konkreettisia muutoksia arjen työhön, ja vaikka liitoksesta on kulunut jo aikaa eivät tehtävät ja vastuualueet ole välttämättä selkiytyneet edelleenkään uudessa hallinnossa. Tämä aiheuttaa työntekijöille ylimääräistä stressiä heidän kokiessaan joutuvansa tekemään asioita, jotka eivät suoraan kuulu heidän toimenkuvaansa. Toisaalta työntekijöillä ei aina ole työkaluja omasta halustaan huolimatta saada asioita rullaamaan nopeampaa tahtia, vaan byrokratia vie ja ottaa oman tilansa. Tässä tilanteessa kuntalaisten suunnalta tulevat vaatimukset ja haasteet ovat yksittäisen työntekijän kohdalla raskaat. Kuntaliitoksissa ja niiden onnistumisessa on kyse siis mitä ilmeisimmin myös johtamisesta. Viimeisten vuosien aikana kuntien kärkihenkilöt ovat olleet työllistettyjä rakenneuudistuksen eri osa-alueiden kanssa, lausuntoja ja selvityksiä on pitänyt laatia tiuhaan tahtiin, niin että kuntien käytännön kehittäminen on jäänyt. Tämä viesti kunnanjohtajilta kuultiin eilen erityisasiantuntija Ritva Pihlajan välittämänä YTR:n keskustelutilaisuudessa. Samassa veneessä siis ollaan kuntien hallinnosta ruohonjuuritasolle asti, mutta kukaan ei oikein näytä ehtivän soutaa.

Palataanpa vielä omaan tutkimukseeni ja tuskailuuni selän kääntämisestä monille muille tärkeille näkökulmille. Tutkimusaineistossani paikallisyhdistystoimijat esittävät kritiikkiä ja toiveita juurikin kunnan suuntaan liitoksen mukanaan tuomien muutosten ja haasteiden hoitamiseksi. Yhdistystoimijoiden kautta muodostuva kuva kuntaliitoksista on kuitenkin yksi huomioonotettava näkökulma tässä laajassa muutoksessa, joka koskettaa tavalla tai toisella kaikkia suomalaisia. Tutkimukseni näkökulman tehtävänä on olla yksi osa kokonaiskeskustelua ja vuoropuhelua, jossa tulevaisuudessa toivottavasti osataan ottaa eri näkökulmat huomioon entistä kokonaisvaltaisemmin. Kaikkia näkökulmia ei voi ottaa mukaan yhteen tutkimukseen. Tämän asian muistuttelu itselle tutkimuksen teon lomassa on välillä tarpeellista, ja lohduttavaa.