Vaikka joulukin on jo juhlittu ja tammikuu jo pitkällä, on nyt minun aika muistella kesää.
Kesä on mitä oivallisinta
aikaa tehdä kenttätöitä, erityisen onnekasta on, jos kenttänä on Turun saaristo. Koska itsekin olen
saariston asukki, antoivat kesäkuun muutamat lämpimät päivät erityisen hyvän
syyn ottaa koko perhe mukaan kotiseutumatkailuun ja suunnata Rymättylään
saariston rengastietä pitkin. Nauvon
vierasvenesatamasta pääsee hyppäämään yhteysaluksella Seilin saaren kautta
Rymättylän Hankaan.
 |
| Yhteysalus m/s Östern lähtee Nauvon vierasvenesatamasta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Seilin saari on tietysti itsessään jo tutustumisen arvoinen
paikka, mutta tällä kertaa emme ehtineet tekemään perusteellista
saarihyppelyä. Menimme siis perille
asti. Merimatkalla onnistuin bongaamaan elämäni ensimmäisen
merikotkan. Tähän havaintoon
konkretisoituu hienosti merikotkakannan toipumismatka, sillä lapsuuteni
saaristossa ei merikotkia näkynyt kuin harvinaisuutena. Nykyään näitä ”lentäviä
räsymattoja” näkee huomattavasti useammin jos vain hoksaa tiirailla taivaalle. Toinen lintuhavainto oli
merimetsojen valtava määrä, seikka, josta kalastajat puhuvat tuon tuosta. Ei
ihme, jos kalastajien saaliit katoavat parempiin suihin.
Hankasta matkaa
Rymättylän kirkonkylälle on vielä toistakymmentä kilometriä. Pyöräilijöitä
näkyi matkalla todella paljon. Saariston rengastie vaikuttaa olevan hurjan
suosittu. Hyvä niin.
Mutta sitten töihin. Muun
perheen leikkiessä rannalla suuntasin
oman kulkuni kohti Rymättylän kotiseutumuseota, jossa museonhoitaja esitteli
minulle paikkoja. Rymättylän
kotiseutumuseon toiminta on Rymättylä-seuran vapaaehtoisten varassa, mutta
kotiseuturakkaus näkyy paikan toiminnassa. Toinen erityisen hieno esimerkki
paikallisten vapaaehtoisten aktiivisuuden merkityksestä on Silliperinnekeskus
Dikselin syntykertomus, mutta palataan siihen myöhemmin.
 |
| Rymättylän museosta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Rymättylän kotiseutumuseo
on pystytetty entisen Maskulaisten tilan alueelle, ja vanha tilan päärakennus
on osa museota. Kalastuksen merkitys paikallishistoriassa on itsestään selvä,
eikä se jää piiloon museossakaan. Kotiseutumusella on oma pysyvä erikoisnäyttely
talvinuottakalastukselle. Hallista
löytyy esineistöä, pienoismalleja ja vanhoja lehtiartikkeleja.
 |
| Nuotanvetovälineistöä Rymättylän museossa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Lisää talvinuottaukseen liittyvää materiaalia
löytyy Aahollista, Maskulaisten tilan uudesta päärakennuksesta, joka nykyään
toimii eräänlaisena seurantalona.
 |
| Aaholli. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Aaholli viittaa talvinuottakalastukseen ja
henkilöön jolla oli oma tärkeä tehtävänsä tynnyrien ja uittomiesten välissä
nuotalla. Aahollista löysin näyttelyn,
joka on pystytetty legendaarisen ja jo edesmenneen nuottakuninkaan, Koivuniemen
Jannen muistoksi. Näyttely oli pieni ja vaatimaton, mutta todella arvokas,
sillä se on varmasti ainutlaatuinen. Tavallaan näyttely pitää sisällään sen mitä on jäljellä siitä
nuottakuninkaan perinteisestä ekologisesta tiedosta jota itsekin tutkin. Nuottakuninkaat
tunsivat meren ja silakan liikkeet paremmin kuin kukaan muu. He olivat
arvostettuja yhteiskunnan jäseniä ja omanlaisiansa tiedemiehiä. Koivuniemen
Jannekin tuli tunnetuksi myös sääennustuksistaan. Valitettavasti kyseisen
nuottakuninkaan tiedot kuolivat hänen mukanaan, sillä Janne ”tykkäs pitää
tietonsa karvalakkinsa alla”, kuten eräässä lehtijutussa mainitaan.
Seuraavan kenttätyömatkan
Rymättylään tein tylsästi autolla, mutta muuten reissu oli aivan yhtä
mielenkiintoinen. Tälläkin kertaa
vierailu oli kalastushistoriaan pahasti kallellaan, sillä kohteenani oli Röölän
rannassa sijaitseva Silliperinnekeskus Dikseli.
 |
| Silliperinnekeskus Dikseli Rymättylän Röölän rannassa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Diskeli on perustettu vanhan
Boyn sillitehtaan tiloihin ja se on pystytetty käytännössä täysin paikallisin
talkoovoimin. Täälläkin sain
yksityiskierroksen, ja vaikka tila oli pienehkö, aikaa vierähti kaksi tuntia.
Silliperinnekeskuksen näyttelyt kertovat pääosin ajasta, jolloin
silliteollisuus Rymättylässä oli kukkeimmillaan. Rymättylällä oli jopa oma sillilaivastonsa,
joka seilasi Islantiin sillipyyntiin.
 |
| Sillityöläiset työn touhussa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
 |
| Koneellista apua. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015 |
Rymättylän ja Islannin
väliltä löytyy muitakin yhtymäkohtia, sillä Rymättylän sillitehdas päätyi
islantilaisten käsiin ja olihan perinnekeskuksen avaamassakin Islannin
suurlähettiläs Elin Flygenring.
Kenttätyöt tuovat lähes
poikkeuksetta uutta inspiraatiota jo pitkäänkin tehtyyn tutkimukseen, ja niin
kävi tälläkin kertaa. Reissullani kuulin
nimittäin Islannin erittäin hienosta sillimuseosta. Rymättylän sillilaivaston miehistöt viettivät usein aikaansa Islannin satamissa. Mieleeni nousivat heti
tutkimuskysymykset siitä, millaista on ollut rymättyläläisten ja islantilaisten
kollegoiden vuorovaikutus, ja kuinka vieraiden kalastajien läsnäolo islannin
satamakaupungeissa on vaikuttanut paikallisiin. En voinut uskoa onneani kun
kuukautta myöhemmin kuulin Islannissa, vain 100km sillimuseosta järjestettävästä
konferenssista. Sain yhdistettyä
opintomatkan Pohjois-Islannin kalastajakylään ja Pohjoismaiden
maaseutututkijoiden konferenssin ja kenttätyöt laajenevatkin todella
yllättävään suuntaan. Tämä matka onkin
sitten edessä toukokuussa, silloin siis siitä lisää.
