Katselin äskettäin kalenterimerkintöjäni taakse päin.
Epäselviä merkintöjä, yliviivauksia, ympyröintejä, nuolia eri suuntiin ja
huutomerkkejä. On luentoa, palaveria, kokousta, tapaamista, informanttien
haastatteluja. On tiukkoja päivämääriä: tee valmiiksi artikkeliluonnos, nyt
viimeistään hio abstrakti kuntoon konferenssia varten, ethän ole unohtanut
seminaarijärjestelyjä! Samassa suloisessa sekasotkussa näkyvät lasten
harrastukset, omat kuntoiluyritykset ja sukulaisten ja ystävien tapaamisajat. Ruohonleikkuu,
autojen pesu, kasvimaan laitto! Yllättävän aikataulutettua elämää, ilman
hengähdystaukoja. Työvuoro jatkuu lasten nukkumisajan jälkeen, sillä vielä on
jokin deadline vaanimassa nurkan takana tai sitten sitä on vain sellainen
fiilis, että tekee mieli vielä hiukan kirjoittaa. Välillä pysähtyy haaveilemaan;
olisipa käytössäni sihteeri, arkistoija tai siivooja...
Lapsuudesta muistan, että isäni kirjoitti
lisensiaattitutkielmaa aikoinaan ennen työelämään siirtymistä. Kuulen edelleen korvissani turvallisen tuntuisen
sähkökirjoituskoneen paukutuksen yömyöhään. Välillä se häiritsi nukkumista,
sillä koneen printatessa aina yhden rivin kerrallaan siitä lähtevä ääni
muistutti konekivääritulitusta. Mutta oli siihen tottunutkin: isä nyt vain
tarvitsi työhön omaa, rauhallista aikaa. Äitini piti huolta siitä, että isällä
oli aikaa ja mahdollisuus kirjoittamiseen. Nykyisin olen välillä kateellinen:
helppohan sitä oli kirjoittaa, jos ei samalla pitänyt pitää huolta
huushollista! Minäkin tarvitsen äidin huolehtimaan kaikesta!
Aika kuluu, tulee omia lapsia. Jotenkin sitä on taas talven läpi rämmitty, tutkimusta tehty ja eletty lapsiperheen aikatauluissa. Nyt olo on energisempi kuin aikoihin ja illat ovat valoisia (mitä nyt ikkunoista näkee, että ne pitäisi pestä). Kesä on tulossa, ehkä hiukan lomaakin. Istun läppärillä sohvan nurkassa kirjoittamassa, lapsi möngertää viereen ja läppäisee pari kertaa kokeilevasti näppäimistöä. Työkalurivi vaihtaa paikkaa näytön vasempaan reunaan, en saa sitä muutettua ennalleen, ärsyttää. Lapsi hymyilee aurinkoisesti ja alkaa puuhailla omiaan. Toinenkin lapsista istahtaa jalkoihini katselemaan kuvakirjaa. Uppoudun hetkeksi tekstiin, saan kirjoitettua pari lausetta, kappaleen. Ajatus katkeaa, palaan takaisin pinnalle, tähän hetkeen. Nuuhkaisen lapsen pörröistä tukkaa, alkaa hymyilyttää. Ehtiihän tuota jatkaa taas. Illalla. Koska äiti vaan tarvitsee työhön omaa, rauhallista aikaa. Toivottavasti lapset ymmärtävät.
Aika kuluu, tulee omia lapsia. Jotenkin sitä on taas talven läpi rämmitty, tutkimusta tehty ja eletty lapsiperheen aikatauluissa. Nyt olo on energisempi kuin aikoihin ja illat ovat valoisia (mitä nyt ikkunoista näkee, että ne pitäisi pestä). Kesä on tulossa, ehkä hiukan lomaakin. Istun läppärillä sohvan nurkassa kirjoittamassa, lapsi möngertää viereen ja läppäisee pari kertaa kokeilevasti näppäimistöä. Työkalurivi vaihtaa paikkaa näytön vasempaan reunaan, en saa sitä muutettua ennalleen, ärsyttää. Lapsi hymyilee aurinkoisesti ja alkaa puuhailla omiaan. Toinenkin lapsista istahtaa jalkoihini katselemaan kuvakirjaa. Uppoudun hetkeksi tekstiin, saan kirjoitettua pari lausetta, kappaleen. Ajatus katkeaa, palaan takaisin pinnalle, tähän hetkeen. Nuuhkaisen lapsen pörröistä tukkaa, alkaa hymyilyttää. Ehtiihän tuota jatkaa taas. Illalla. Koska äiti vaan tarvitsee työhön omaa, rauhallista aikaa. Toivottavasti lapset ymmärtävät.
Maija Mäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti