Saarihyppelyä

Tätä kirjoittaessani on kulunut reilu nelisen viikkoa siitä, kun istuin Turun yliopistossa Janus-salissa kuuntelemassa jatko-opiskelijakollegani Päivi Roivaisen väitöstilaisuutta. Näiden akateemisten tilaisuuksien seuraaminen hieman jännittää, saa juhlalliselle mielelle ja ennen kaikkea innostaa.  Jännittäviä seurattavia ne ovat paitsi väittelijän ja vastaväittäjän vuorovaikutuksen rakentumisen näyttämöinä myös siksi, että ne muistuttavat siitä polusta, joka on tullut itsekin valittua. Jossakin vaiheessa tulee olemaan oma vuoro astua yleisön eteen väittelijän roolissa. Tilaisuudet saavat myös juhlalliselle mielelle – ja nyt en tarkoita pelkästään illalla mahdollisesti odottavaa karonkkaa, vaikka myönnän kyllä, että on ihanaa päästä tuttujen kanssa viettämään iltaa ja nauramaan muutaman vuoden elinikää lisää. Juhlallisuutta niin väitöstilaisuuteen kuin karonkkaankin tuovat tietyt akateemiset muodollisuudet, jotka kaavamaisuudestaan huolimatta muodostavat juuri akateemisten tilaisuuksien erityislaadun.


Väitöstilaisuudet itsessään siirtävät ajatukset pois oman tutkimusaiheen kanssa rämpimisestä siihen vaiheeseen, jossa väittelijä on hoitanut homman hienosti maaliin ja on nyt kertomassa työnsä tuloksista. Tämä jos mikä innostaa ja luo uskoa siihen, että tutkimuksen suolla kannattaa rämpiä vaikka tekeminen tuntuisikin välillä Iisakin kirkon, tai nykyilmaisuna sanottuna, Länsimetron rakentamiselta. Maalissa odottaa oma valmis tutkimus – ja okei, se karonkka!


Päivin tutkimus ”Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille” käsitteli moniaineistoisen tutkimuksen haasteita ja mahdollisuuksia sekä sitä, miten lastenvaatteita materiaalisen kulttuurin yhtenä ilmentymänä voidaan tarkastella useista näkökulmista. Näillä aineistojen ja näkökulmien saarilla tutkijan on osattava navigoida ja pitää kompassinsa kunnossa. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan niitä kaikkia saaria, joiden välillä liikumme, emme ainoastaan tutkimusta tehdessämme vaan myös muussa elämässämme. Tutkimuksen saaret voivat olla joskus hyvinkin kaukaisia oman elämämme saarien kanssa, toisaalta niissä voi olla yhtäläisiä piirteitä tai ne saattavat olla myös yksi ja sama saari. Oman aiheeni valinnan johdosta olen itse kulkenut tutkimukseni kanssa saarilla, joilla on yhtäläisiä piirteitä oman elämäni saarien kanssa – maaseutua, kylätoimintaa, yhdessä tekemistä. Liekö horisontissa siintänyt tuttuus sitten houkutellut vai mikä, en tiedä, mutta sille tielle kompassini aikanaan johti.

Porvoon ja porvoolaisuuden ulkoinen identiteetti rakentuu vahvasti vanhan
kaupungin varaan. Kulttuurimaisemaa syksyltä 2016.
Kuva: N. Koskihaara  

Viimeisen vuoden aikana olen päätynyt saarille, jotka olivat itselleni tulleet tutuiksi aiemmin vain tutkimukseeni haastattelemieni ihmisten kertomuksissa. Niissä kerrotut tarinat muutoista uusille paikkakunnille yli maakuntarajojen, pitkähköt työmatkat ja kulkeminen kodin ja lapsuuden paikkakunnan välillä, sekä näille tarinoille kerrotut merkitykset ovat avautuneet itselleni uudella tavalla sen jälkeen, kun perheemme päätti noin vuosi sitten muuttaa Raisiosta Porvooseen. Olen uudella tavalla miettinyt kotiseudun ja kotipaikan merkitystä omassa elämässäni ja sitä, mistä kotiseututunne omalla kohdallani lopulta muodostuu. Myös työni Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä on uusi saari, joka on saanut minut ajattelemaan tutkimusaihettani uudesta näkökulmasta, ja tuonut monipaikkaisuuden osaksi omaa arkielämääni aivan uudella ja konkreettisella tavalla.

Näihin uusiin saariini tutustumisella ja niissä elämisellä uskon olevan oman ja ehdottomasti positiivisen vaikutuksensa myös siihen saareen, joka tällä hetkellä odottaa minua tutkimuksen muodossa tietokoneeni uumenissa.     

Niina

Takana muutosten vuosi, edessä tutkimusten valmistuminen

Kulunut vuosi on ollut hyvin hiljainen tässä blogissa. Se johtuu pitkälti siitä, että jokaisella meistä on ollut omia kiireitämme, emmekä ole ehtineet suunnitella kirjoittamisvuorojamme saatikka sitten järjestelmällisesti tuottaa päivityksiä. Niina on siirtynyt arkistoalalle, Keskustan ja maaseudun arkistoon, ja muuttanut myös perheineen pääkaupunkiseudulle. Väitöskirjatyö jatkuu hänellä tällä hetkellä työn ohessa. Kirsi sai loppuvuodesta lapsen ja on toistaiseksi äitiyslomalla. Itse taas työskentelen tällä hetkellä Turun yliopiston kansatieteen oppiaineessa yliopisto-opettajana; työnkuva on muuttunut opetuskeskeisemmäksi ja opetustoimen ohessa toimin myös muun muassa erilaisten hankkeiden parissa. Pieni ja kiinteä työyhteisömme on kokenut muutoksia ja blogiyhteisömme on ainakin toistaiseksi hajaantunut erilaisten elämänvaiheiden takia. Pohdimme nyt blogimme tulevaisuutta, kokonaan emme sitä kuitenkaan haluaisi kuopasta.

Jokainen meistä on vuoden aikana kuitenkin päässyt muutaman askeleen lähemmäksi väitöskirjan valmistumista. Samalla aikataulut ovat kiristyneet, sillä varmasti jokainen meistä haluaisi työnsä valmistuvan seuraavan parin vuoden aikajänteellä. Tämä tarkoittaa sekä työ- että perherintamalla poikkeuksellisen tiukkaa työskentelyvaihetta, jonka haasteet ovat realisoituneet läheisimpien kollegoiden ponnisteluja seuratessa. Syksyllä juhlimme Jussi Lehtosta, joka reilun 10 vuoden uurastamisen jälkeen väitteli maaseudun liikkuvien palveluiden tulevaisuuksista. Jussin väitöskirja on ensimmäinen kansatieteellinen väitöskirja, jossa on selkeä tulevaisuudentutkimuksellinen ote. Tämän työn valmistuminen antaa meille muillekin toivoa; työ on mahdollista saada valmiiksi muiden töiden ohella ja perheen aiheuttamien paineiden puserruksessa, vaikka siltä ei aina tuntuisikaan...

Nyt joulun pyhinä on aikaa rauhoittua - tai ainakin minun tapauksessani uppoutua kirjoittamiseen, omaan tutkimukseen. Se ei varsinaisesti ole lomaa, mutta silti henkisesti se merkitsee rauhoittumista, keskittymistä ja pysähtymistä yhden asian ja yhden tehtävän pariin. Itse kirjoitan työtä lasten peuhatessa ja koirien leikkiessä jaloissa. Joku toinen saattaisi tarvita hiljaisuutta ja keskittymisrauhaa - minulle taas työskentely juuri tällä tavoin edustaa rauhaa ja rauhoittumista. Kirjoitan puoli tuntia tai tunnin, pelaan lautapelejä, lueskelen satuja, keskustelen - ja jälleen kirjoitan hetken tuotteliaasti ja keskittyneesti. Tällaisia rauhallisia ja keskittyneitä hetkiä toivon myös blogimme lukijoille, juuri sellaisessa muodossa, missä nautitte niistä eniten. Hyvää vuoden vaihdetta kaikille!

Maija

Tutkija työssään: saarelta saarelle sillin vanavedessä

Vaikka joulukin on jo juhlittu ja tammikuu jo pitkällä, on nyt minun aika muistella kesää.

Kesä on mitä oivallisinta aikaa tehdä kenttätöitä, erityisen onnekasta on, jos kenttänä on Turun saaristo. Koska itsekin olen saariston asukki, antoivat kesäkuun muutamat lämpimät päivät erityisen hyvän syyn ottaa koko perhe mukaan kotiseutumatkailuun ja suunnata Rymättylään saariston rengastietä pitkin.  Nauvon vierasvenesatamasta pääsee hyppäämään yhteysaluksella Seilin saaren kautta Rymättylän Hankaan. 

Yhteysalus m/s Östern lähtee Nauvon vierasvenesatamasta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Seilin saari on tietysti itsessään jo tutustumisen arvoinen paikka, mutta tällä kertaa emme ehtineet tekemään perusteellista saarihyppelyä.  Menimme siis perille asti. Merimatkalla onnistuin bongaamaan elämäni ensimmäisen merikotkan.  Tähän havaintoon konkretisoituu hienosti merikotkakannan toipumismatka, sillä lapsuuteni saaristossa ei merikotkia näkynyt kuin harvinaisuutena. Nykyään näitä ”lentäviä räsymattoja” näkee huomattavasti useammin jos vain hoksaa tiirailla taivaalle. Toinen lintuhavainto oli merimetsojen valtava määrä, seikka, josta kalastajat puhuvat tuon tuosta. Ei ihme, jos kalastajien saaliit katoavat parempiin suihin. 

Hankasta matkaa Rymättylän kirkonkylälle on vielä toistakymmentä kilometriä. Pyöräilijöitä näkyi matkalla todella paljon. Saariston rengastie vaikuttaa olevan hurjan suosittu. Hyvä niin.  

Mutta sitten töihin. Muun perheen leikkiessä rannalla  suuntasin oman kulkuni kohti Rymättylän kotiseutumuseota, jossa museonhoitaja esitteli minulle paikkoja.  Rymättylän kotiseutumuseon toiminta on Rymättylä-seuran vapaaehtoisten varassa, mutta kotiseuturakkaus näkyy paikan toiminnassa. Toinen erityisen hieno esimerkki paikallisten vapaaehtoisten aktiivisuuden merkityksestä on Silliperinnekeskus Dikselin syntykertomus, mutta palataan siihen myöhemmin.

Rymättylän museosta. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Rymättylän kotiseutumuseo on pystytetty entisen Maskulaisten tilan alueelle, ja vanha tilan päärakennus on osa museota. Kalastuksen merkitys paikallishistoriassa on itsestään selvä, eikä se jää piiloon museossakaan. Kotiseutumusella on oma pysyvä erikoisnäyttely talvinuottakalastukselle. Hallista löytyy esineistöä, pienoismalleja ja vanhoja lehtiartikkeleja. 

Nuotanvetovälineistöä Rymättylän museossa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Lisää talvinuottaukseen liittyvää materiaalia löytyy Aahollista, Maskulaisten tilan uudesta päärakennuksesta, joka nykyään toimii eräänlaisena seurantalona. 

Aaholli. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Aaholli viittaa talvinuottakalastukseen ja henkilöön jolla oli oma tärkeä tehtävänsä tynnyrien ja uittomiesten välissä nuotalla.  Aahollista löysin näyttelyn, joka on pystytetty legendaarisen ja jo edesmenneen nuottakuninkaan, Koivuniemen Jannen muistoksi. Näyttely oli pieni ja vaatimaton, mutta todella arvokas, sillä se on varmasti ainutlaatuinen. Tavallaan näyttely pitää sisällään sen mitä on jäljellä siitä nuottakuninkaan perinteisestä ekologisesta tiedosta jota itsekin tutkin. Nuottakuninkaat tunsivat meren ja silakan liikkeet paremmin kuin kukaan muu. He olivat arvostettuja yhteiskunnan jäseniä ja omanlaisiansa tiedemiehiä. Koivuniemen Jannekin tuli tunnetuksi myös sääennustuksistaan. Valitettavasti kyseisen nuottakuninkaan tiedot kuolivat hänen mukanaan, sillä Janne ”tykkäs pitää tietonsa karvalakkinsa alla”, kuten eräässä lehtijutussa mainitaan. 

 

Seuraavan kenttätyömatkan Rymättylään tein tylsästi autolla, mutta muuten reissu oli aivan yhtä mielenkiintoinen.  Tälläkin kertaa vierailu oli kalastushistoriaan pahasti kallellaan, sillä kohteenani oli Röölän rannassa sijaitseva Silliperinnekeskus Dikseli. 

Silliperinnekeskus Dikseli Rymättylän Röölän rannassa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Diskeli on perustettu vanhan Boyn sillitehtaan tiloihin ja se on pystytetty käytännössä täysin paikallisin talkoovoimin.  Täälläkin sain yksityiskierroksen, ja vaikka tila oli pienehkö, aikaa vierähti kaksi tuntia. Silliperinnekeskuksen näyttelyt kertovat pääosin ajasta, jolloin silliteollisuus Rymättylässä oli kukkeimmillaan. Rymättylällä oli jopa oma sillilaivastonsa, joka seilasi Islantiin sillipyyntiin. 

Sillityöläiset työn touhussa. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Koneellista apua. Kuva: Kirsi Sonck-Rautio 2015

Rymättylän ja Islannin väliltä löytyy muitakin yhtymäkohtia, sillä Rymättylän sillitehdas päätyi islantilaisten käsiin ja olihan perinnekeskuksen avaamassakin Islannin suurlähettiläs Elin Flygenring.

Kenttätyöt tuovat lähes poikkeuksetta uutta inspiraatiota jo pitkäänkin tehtyyn tutkimukseen, ja niin kävi tälläkin kertaa.  Reissullani kuulin nimittäin Islannin erittäin hienosta sillimuseosta.  Rymättylän sillilaivaston miehistöt viettivät usein aikaansa Islannin satamissa. Mieleeni nousivat heti tutkimuskysymykset siitä, millaista on ollut rymättyläläisten ja islantilaisten kollegoiden vuorovaikutus, ja kuinka vieraiden kalastajien läsnäolo islannin satamakaupungeissa on vaikuttanut paikallisiin. En voinut uskoa onneani kun kuukautta myöhemmin kuulin Islannissa, vain 100km sillimuseosta järjestettävästä konferenssista.  Sain yhdistettyä opintomatkan Pohjois-Islannin kalastajakylään ja Pohjoismaiden maaseutututkijoiden konferenssin ja kenttätyöt laajenevatkin todella yllättävään suuntaan.  Tämä matka onkin sitten edessä toukokuussa, silloin siis siitä lisää.

Tulevaisuuteen suuntautuvaa kylätoimintaa Varsinais-Suomessa

Lähdimme isommalla porukalla juhlistamaan 15 vuotta täyttävää Varsinais-Suomen Kylät yhdistystä Vehmaalle, Vinkkilän vanhaan elokuvateatteriin Kuva Tähteen. Mukana olivat allekirjoittaneiden lisäksi tutkijat Maija Lundgren, Kirsi Sonck-Rautio ja Jussi Lehtonen. Meistä jokainen puhui omien tutkimuksiensa kautta kylätoiminnasta ja erityisesti sen tulevaisuuden näkymistä. Ennen luento-osuuksia katsoimme hauskan, tulevaisuuteen kurkistavan videon ”Rural Fiction – Varsinais-Suomen kylät ry 2030”. Yhdistyksen facebook-sivuilta löytyy myös lyhyt videokooste juhlista ja pp-esityksemmekin pitäisi yhdistyksen sivuille tulla esille lähiaikoina. Juhla oli oikein lämminhenkinen ja keskusteleva tapahtuma, ihan yhdistyksensä näköinen!

Viime kesän kylätoimintapäivillä seikkailtiin luontopoluilla. Puussa kiipeily sujuu nykylapsiltakin! Kuva: Niina Koskihaara.

Tässä blogitekstissä pureudumme hiukan syvemmälle maakunnallisesti organisoituun kylätoimintaan. Varsinais-Suomen Kylät ry perustettiin vuonna 2000 kutakuinkin yhtä aikaa Uudenmaan Kylät ry:n kanssa. Muihin maakuntiin kylätoiminnan maakunnalliset katto-organisaatiot oli perustettu jo aiemmin 1990-luvulla. Yhdistyksen perustaminen viimeisten joukossa kuvastelee varsinaissuomalaisten kylien asemaa ja sijaintia lyhyiden välimatkojen ja keskuskaupunkien läheisyydessä. Vaikka täkäläisten kylien tilanne poikkeaa huomattavasti pohjois- ja itäsuomalaisten kylien olosuhteista, on kylätoiminnan paikallisella ja maakunnallisella aktiivisuudella oma tärkeä sijansa myös varsinaissuomalaisten maaseutualueiden elinvoiman ja viihtyisyyden edistämisessä.  Kylätoiminnalla pystytään vaikuttamaan muun muassa siihen, että kaikkien palveluiden ja tapahtumien ei tarvitse tapahtua aina kaupungeissa tai keskuksissa. Maakunnallisen kylätoiminnan myötä Varsinais-Suomessa on 15-vuoden aikana toteutettu lukuisia hankkeita ja edistetty ja tuettu paikallista sekä valtakunnallista kylätoimintaa koulutuksen, tapahtumien ja laaja-alaisten yhteistyöverkostojen kautta. Käytännössä tätä laajaa toimintaa yhdistyksessä toteuttavat kyläasiamies ja kyläkehittäjä. 

Elinvuosissa mitattuna teini-ikään ehtineessä yhdistyksessä on vuosien varrella muodostunut myös vakiintuneita tapahtumia, joita toteutetaan säännöllisin väliajoin. Yksi tällainen on vuosittain järjestettävä Varsinais-Suomen kylätoimintapäivä. Tapahtuman yhteydessä julkistetaan Vuoden kylä, joka valitaan ennalta määrätyn teeman ja kilpaan hakemuksensa lähettäneiden kylien joukosta. Vuonna 2015 vuoden kylää haettiin teemalla Tulevien sukupolvien kylä ja voiton vei Pyhämaan Luoto. Ensi vuonna kylätoimintapäivää vietetään täten Pyhämaalla, sillä voittanut kylä sitoutuu järjestämään seuraavan vuoden kylätoimintapäivän.

Lintutornin huipulta pääsi ihailemaan varsinaissuomalaista maisemaa. Kuva: Niina Koskihaara.

Kuluneen vuoden kylätoimintapäivää vietettiin elokuussa Mynämäellä Asemanseudun kyläyhdistyksen järjestämänä. Meistä blogin kirjoittajista Niina pääsi nauttimaan tapahtumasta viime kesälle epätyypilliseen tapaan aurinkoisessa hellesäässä. Kyläjuhlan osallistujille oli järjestetty aluksi tutustuminen kylän ympäristöön sightseeing -bussin kierroksella, jonka aikana opas kertoi kylän historiasta ja reitin varrella nähdyistä luonnon- ja rakennetun ympäristön paikoista. Nähtävyyksien katselukierroksen jälkeen pääsimme kiertämään luontopolkua, jonka varrelle oli järjestetty alueeseen liittyviä tietopisteitä. Yksi kohokohta reitillä oli lintutorni, jonka huipulta sai ihailla laajalle aukeavaa varsinaissuomalaista maisemaa. Luontopolun jälkeen laskeuduimme Mynäjoen rantaan ja ruuhen kyytiin, jolla jatkettiin matkaa varsinaiselle juhlapaikalle Mynämäen asemanseudun koulun pihamaalle. Asemanseudun kyläyhdistykselle Vuoden Kylä-titteli oli myönnetty vuotta aiemmin Hyvinvointia ja voimaa lähiympäristöstä -teemalla, ja tämä näkyi myös päivän ohjelmassa. Paitsi ympäristön merkitys myös erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kohtaaminen ja kanssakäyminen tuottavat hyvinvointia, ja tätä teemaa juhlassa tuotiin monin esimerkein esille. Myös kyläkoulun oppilaiden kanssa oli valmisteltu monenlaista ohjelmaa musiikkiesityksistä aina Mynäjoen ylittävän kävelysillan avaamiseen, jonka lapset olivat koristelleet omin runoin ja käsitöin.

Koristeltu kävelysilta. Kuva: Niina Koskihaara.

Kylätoimintapäivien merkitys vierailijan näkökulmasta on se, että uuteen, itselle vieraaseen tai ehkä joskus tuttuunkin kylään ja sen alueeseen pääsee tutustumaan kylän ympäristöä aistien ja tietoa saaden. Ja mikä vielä tärkeämpää, tapahtuma antaa hyvän syyn kerrankin pysähtyä ja käydä oikeasti tutustumassa kylään ainaisten "pitäisi käydä" -ajatusten sijaan. Kylän omien asukkaiden kohdalla tällaiset tapahtumat ovat omiaan luomaan yhteisyyden tuntua siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiset kokemukset ja niille rakentuvat muistot toimivat yleensä parhaina yhteishengen nostattajina. Varsinais-Suomen Kylät ry:n toiminnan merkitys tällaisten tapahtumien taustavaikuttajana ja kylätoiminnan kannustajana muun muassa Vuoden Kyläteko -palkinnon myöntäjänä, kertautuvat moninkertaisina hyötyinä kylille, niiden asukkaille, mutta myös meille muille. Mainitut hyödyt ovat aineellisia, sosiaalisia ja henkisiä – siis myös mitattavissa ja myöhemmin todennattavissa olevia tekijöitä. Niinalle kylätoimintapäivistä jäi hyväntuulisia muistoja, uusia kokemuksia ja tietoa – toisin sanoen elämys, joiden tuottamista erityisesti matkailupalvelujen yhteydessä korostetaan.

Onnittelemme lämpimästi 15-vuotiasta yhdistystä ja toivotamme menestyksekästä jatkoa toiminnalle,

Niina ja Maija

Kulttuuriperintökonferenssin antia Australian Canberrasta

Huhtikuun keväinen aurinko paistaa jo kirkkaasti ja leskenlehdet sekä krookukset nousevat esiin sulaneen maan alta. Kääntäkäämme katseet vielä hetkeksi viime joulukuun 2014 tunnelmiin. Tällä kertaa blogissamme esiintyy vieraileva tähti, Turun yliopiston tohtoriohjelma Junossa työskentelevä kansatieteilijä, Maija Lundgren. Maija  tutkii valmisteilla olevassa väitöskirjassaan suomalaista kyläasiamiesjärjestelmää ja kyläasiamiesten asiantuntijuuden rakentumista. Tutkimuksessa nousee esille kyläasiamiesverkoston merkitykset ja asema suomalaisen maaseudun yhteiskunnallisten muutosprosessien ja paikkaperustaisen kehittämistyön rajapinnoilla.

     

Suomalaisen kansatieteilijän silmissä eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitseva Australia näyttäytyy vieraana, kiehtovana ja eksoottisena mantereena. Yhdessä jakamamme kiinnostus kulttuuriperintöä ja sen tieteellistä teoretisointia kohtaan johti tapahtumarikkaiden vaiheiden kautta siihen, että osallistuimme joulukuun alkupäivinä 2014 Canberrassa, Australiassa ACHS:n (Association of Critical Heritage Studies)järjestämään konferenssiin. Tähän ACHS:n toiseen kansainväliseen konferenssiin saapui eri puolilta maailmaa noin kolmesataa eri alojen tutkijaa. Association of Critical Heritage Studies – verkoston edellisen konferenssin pitopaikkana oli vuonna 2012 Kööpenhamina, ja seuraavan konferenssin isäntämaana toimii vuonna 2016 Kanada.  

Maijat Canberran näköalatasanteella.

Universaalia kulttuuriperintöä palmujen alla

Häikäisevän kirkas aurinko ja Australian alkavan kesän lämpö ottivat meidät syleilyynsä Sydneyssä, josta matkasimme linja-autolla kohti Australian hallinnollista pääkaupunkia ja konferenssipaikkaa, Canberraa. Arkkitehti Walter Burley Griffin visioima Canberra esittäytyi paikan päällä poikkeuksellisen järjestelmällisenä kaupunkina, josta päällimmäisenä välittyi turvallisuus, siisteys ja hallintorakennusten sekä historiallisten paikkojen, museoiden ja ympäröivän luonnon muodostama,  tarkkaan suunniteltu kaupunkikuva. Kulttuuriperintötutkimuksen piirissä vaikuttava professori Laurajane Smith emännöi ympäri maailmaa saapuneita konferenssivieraita, jotka osallistuivat keynote-esitelmiin ja työryhmäsessioihin Australian kansallisen yliopiston (Australian National University, ANU) kampusalueella.  

Konferenssivieraita ANUn kampusalueella.

Kampusalueen kasvillisuutta.

Konferenssin teki erityisen kiinnostavaksi sen kriittinen näkökulma kulttuuriperinnön tutkimukseen; konferenssin kutsu oli kirjoitettu manifestin muotoon haastaen tutkijoita venyttämään omia käsityksiään kulttuuriperinnöstä ja kritisoiden nationalismin, imperialismin, kolonialismin ja elitismin kuorruttamaa konservatiivista tapaa lähestyä kulttuuriperintöön liittyviä kysymyksiä. Osa kriittisistä äänenpainoista vaikuttaa Suomen näkökulmasta katsottuna ehkä kaukaa haetuilta, mutta myös omasta kulttuuristamme löytyy marginaalisuutta - ilmiöitä ja asioita, elämäntapoja ja tapahtumia, joihin tutkimus ei ole ulottunut. Kulttuuriperinnön vahva kytkös vallankäyttöön on nykymaailmassa konkreettista todellisuutta ja konferenssin tarkoituksena olikin nostaa esille sellaisia kysymyksiä, jotka voivat olla epämukavia ja haastavia, niin tutkijalle, tutkittaville kuin ympäröivälle yhteiskunnallekin.

Konferenssissa olivat vahvasti esillä myös tutkijat Aasiasta, erityisesti Kiinasta, ja olikin todella mielenkiintoista kuulla ajankohtaisia tutkimusaiheita ja näkökulmia, jotka ovat rakentuneet länsimaiselle kulttuuriperintökäsitykselle vieraista lähtökohdista. Joissakin esitelmissä esille nousi myös kriittisiä äänenpainoja Kiinan valtion politiikalle käyttää kulttuuriperintöä imperialistisen Kiina-kuvan rakennusaineena.  

Unohtamisen ja tuhon, digitaalisen teknologian ja asiantuntijuuden välimaastoissa

Merkille pantavaa oli, että kulttuuriperinnön tuhon ja unohtamisen teemat olivat voimakkaasti konferenssissa läsnä. Esitettiin, että tutkimuksessa on panostettu muistamisen menetelmien kehittämiseen, mutta keinoja ja työvälineitä unohtamiseksi ei ole kehitetty. Miten kulttuuriperintötyö voisi auttaa unohtamaan, millaisissa yhteyksissä unohtaminen voi ylipäätään nousta merkityksellisemmäksi kuin muistaminen? Myös autenttisuuden ja uudelleen rakennetun menneisyyden käsittely oli erilaista jo lähtökohtaisesti, kun sitä pohti esimerkiksi tsunami – tuhojen alueelta tullut tutkija.  Monissa työryhmien esityksissä tarkasteltiin tulevaisuudentutkijaa kiinnostavia asioita kuten esimerkiksi digitaalisen teknologian mahdollisuuksia osallistavuuden ja avoimuuden periaatteiden kautta. Erityisen kiinnostava tutkimus on käynnistymässä Englannissa, jossa tutkitaan tulevina vuosina kulttuuriperinnön vaihtoehtoisia tulevaisuuksia: "Assembling alternative futures forheritage".  

Erityisen mielenkiintoinen teema ACHS:n järjestämässä konferenssissa oli lisäksi asiantuntemuksen sekä kulttuuriperinnön välisiin suhteisiin linkittynyt keskustelu. Asiantuntijuus-diskurssia käsiteltiin laajasti lähestymällä aihetta muun muassa tutkijoiden tutkimuskohteeseensa liittyvän sitoumuksen tai velvoituksen sääntöjä tarkastelemalla. Esityksissä havainnollistettiin osittain jopa hämmentävällä tavalla sitä, kuinka tutkimustehtävissä toimivien henkilöiden asiantuntijuutta, tietoa ja tutkijoiden valta-asemaa saatetaan vastaavasti eri puolilla maailmaa (esimerkiksi Sudanissa) tehtävissä etnografisissa ja arkeologisissa tutkimusprojekteissa tietoisesti tai tiedostamatta käyttää väärin.

Australian ollessa tämänvuotisen konferenssin isäntämaana nousi kysymys alkuperäiskansojen asemasta, heidän menneisyydestään ja  merkityksestä australialaiseen kulttuuriperintöön. Monissa konferenssin lukuisista sessioista analysoitiin ja tulkittiin kulttuuriperintöä heijastaen sitä muun muassa autenttisuuden, monitulkintaisuuden, luotettavuuden, todenmukaisuuden sekä pyhyyden käsitteisiin. Canberrassa järjestetty konferenssi olikin kaiken kaikkiaan intensiivinen, nopeatempoinen ja hengästyttävän tiukka paketti tieteellistä tulkintaa, kritiikkiä ja laaja-alaista analyysiä kulttuuriperinnön monimuotoisista ulottuvuuksista.

Harbour Bridge, Taronga Zoo ja Pähkinänsärkijän lumous

Näkymiä kirjastosta Sydneyssä.

Must see - Powerhouse Museum Sydneyssä.

Massiivinen Harbour Bridge.

Tiukasti aikataulutettujen konferenssipäivien jälkeen meillä oli vielä ainutlaatuinen tilaisuus tutustua ennen Suomeen palaamista muutaman päivän ajan Sydneyn henkeäsalpaavan upeisiin nähtävyyksiin, hämmästyttävään kaupunkiarkkitehtuuriin sekä australialaiseen rentoon ilmapiiriin. Sydneyn historiallisesta ja vaikuttavasta menneisyydestä kertoivat omaa tarinaansa lukuisat patsaat, muistomerkit ja suihkulähteet kaupungin keskustassa ja puistoissa. Alun alkaen Britannian rangaistusvangeille perustetusta siirtokunnasta onkin vuosisatojen aikana muodostunut monikulttuurinen metropoli huikean kauniin luonnon ja Australian kaakkoisrannikolla sijaitsevan Tasmanianmeren äärellä. 

Jouluista tunnelmaa Sydneyssä.

Joulun henkeä ostoskadulla. 

Katunäkymää Sydneystä.

Kävellessämme suurkaupungin kaduilla ja kujilla, emme voineet kuin todeta, että toisella puolella palloa kaikki näytti paljon suuremmalta ja taivaskin uskomattoman siniseltä. Ja se vasemmanpuoleinen liikenne vasta olikin tosi metka juttu! Taksilla tai jalan liikkuessa piti aina muistaa ensin katsoa vasemmalle, jotta pysyi liikenteen mukana, ja ehtihän siinä puolentoista viikon aikana jo mennä pää ihan pyörälle kun suihkussakin vesi kiersi lattiakaivosta pois väärään suuntaan!

Seikkailua ja uusia kokemuksia siis riitti tuolla reissulla monin verroin, ja mieleenpainuvimpina niistä jäi meille ainakin ällistyttävän massiivinen ja ikoninen Harbour Bridge, joka on maailman suurin teräskaarisilta. Sydneyn Oopperatalo yhtenä maailman tunnetuimpana arkkitehtonisena maamerkkinä valloitti myös meidät valokuvauksellisuudellaan. Eräs sykähdyttävimmistä hetkistä matkallamme oli varmasti se, kun onnistuimme hankkimaan liput Sydneyn Oopperatalossa esitettyyn Pähkinänsärkijä -balettiin. Yläparveltakin nähtynä baletti oli valloittava ja taianomainen. Priimaballerinat säihkyvissä puvuissaan ja miessolistit vauhdikkaine tähtisooloineen veivät katsojat sadun unenomaiseen ja lumoavaan maailmaan.     

Lähes tieteiselokuvien tunnelmaa tavoitettiin Sydneyn Royal Botanical Gardens -puutarhassa.

Kukkaloistoa.

Circular Quayn -alueen lähellä järjestetyiltä käsityöläismarkkinoilta löysimme erikoisia matkamuistoesineitä ja erityisen taidokkaita aboriginaalien valmistamia koruja, soittimia ja taidetta, joista osa päättyi matkalaukuissamme tuliaisina koti-Suomeen. Aivan Sydneyn keskustan tuntumassa ja pilvenpiirtäjien silhuettien keskellä sijaitseva häkellyttävä kasvitieteellinen puutarha, The Royal Botanical Gardens vei meidät aivan toiseen maailmaan eksoottisine kasvilajeineen. Yhtä elämyksellinen ja eksoottinen kokemus oli myö,s kun hyppäsimme Darling Harbour – satamassa lautan kyytiin, joka vei meidät läheiseen Taronga Zoon villieläintarhaan. Ylimääräisiä sydämentykytyksiä ja kiljahduksia aiheuttivat harjaniskaiset liskot, joita vilisti vapaana eläintarhassa opastetuilla kävelypoluilla! Ihailimme suloisia koalakarhuja, lystikkäitä kirahveja lounaalla ja tietysti kenguruita, jotka loikoilivat pensaiden varjossa suojassa paahtavalta auringonpaisteelta.

Tunnelmaa eläintarhasta.

Kirahvien ruokinta-aika.

Aurinkovoimaa hyödyntävä kioski.

Ikimuistoinen ilta; auringon lasku ja villikengurut Canberran maaseudulla.

Kiitämme lämpimästi Turun yliopiston tohtoriohjelma Junoa, Turun Yliopistosäätiötä sekä tietysti omaa kansatieteen oppiainettamme, jotka mahdollistivat antoisan ja ainutlaatuisen konferenssimatkamme Australiaan.

Maija Lundgren ja Maija Mäki

Viimeinen pulla uunista ulos! Kirsin TOP 5

Kansatieteen väitöskirjojen parhaat palat. Ei enää uunituore, mutta ehkä kuitenkin edelleen ajankohtainen. Lukupiiri-ideamme (joka oikeasti oli Maijan) on saanut hyvin innostuneen ja ihastuneenkin vastaanoton. Meillä oli kivaa, se myönnettäköön, vaikka pitäisi tietysti painottaa kuinka paljon teimme töitä. Väitöskirjapiiri innosti meitä käynnistämään myös kaunokirjallisuuspiirin, joka kylläkin on jäänyt varikolle niiden ainaisten kiireiden työnnettyä sen tien syrjään. TOP vitosen kirjoittaminen oli sekin Maijan idea, ja innolla sen otimme vastaan. Mutta voi veljet, se oli vaikeaa. Olen väännellyt ja käännellyt, pohtinut ja miettinyt. Lopulta päätin että nyt vaan pitää työntää tämä hautomosta ulos. Minun TOP vitoseni!

1. Kiinnostavin teoretisointi

Kiinnostavaksi teoretisoinniksi pitäisi varmasti valita jotain uutta ja ihmeellistä, jotain itselleen tuntematonta ja ahaa-elämyksiä tuottavaa. En kuitenkaan voi käsi sydämellä niin tehdä.  Olen polkuni valinnut jo ajat sitten, ja jatkan samoilla linjoilla, uskollisena. Kiinnostavin teoretisointi siis mielestäni löytyy Outi Tuomi-Nikulan väitöskirjasta Keskipohjalaisen kalastajan vuosi: Keski-Pohjanmaan suomenkielisen rannikon ammattimaisen kalastuksen ja hylkeenpyynnin muuttuminen 1800- ja 1900-luvulla (1982). Väitöskirjassa Tuomi-Nikula perehtyy –otsikkonsa mukaisesti – keskipohjalaisen kalastajan vuosirytmiin kulttuuriekologisen viitekehyksen avulla. Tutkimus on itseni kaltaiselle kalastajien tutkijalle oivallinen perusteos, mutta myös teoreettisena ohjenuorana sitä voi pitää. Kulttuuriekologinen systeemiajattelu on toki vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta trendi on edelleen sama: ihmisyhteisöjä voi tutkia tiettyyn pisteeseen saakka samoin periaattein kuin eläinpopulaatioitakin. Hienosäätöä tietenkin tapahtuu jatkuvasti, mutta Tuomi-Nikulan tutkimus on edelleen olennainen osa lähdeluetteloa, hieno kuvaus keskipohjalaisen kalastajan elämästä ja ennen kaikkea sen teoria kantaa koko tutkimuksen ajan.

2. Jännittävin tutkimusmateriaali

 Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Otsikko kutkutti heti alkuunsa. Onneksi saan lukea tämän, ajattelin. Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä – leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos on Marjatta Kallialan väitöskirja vuodelta 1999. Lukiessani en pystynyt täydelliseen objektiivisuuteen. Oma lapseni viilettää juuri päiväkodin pihalla haalarit kuraisina. Heijastin kaiken lukemani häneen. Tutkimuksen informantit ovat lapsia. Lasten äänen kuuleminen on virkistävää, mutta myös hämmentävää: miksei näitä tehdä enemmän? Miksi lasten kulttuuria on tutkittu niin vähän? Ja miksi lasten on edelleen niin vaikea saada ääntään kuuluviin aikuisten maailmassa? Ja lopulta, miksi lasten oikeudet ovat edelleen huonommat kuin täysvaltaisten aikuisten? Pieni maailmantuska siis nosti lukiessa päätään, mutta se ei ole puute, eikä ymmärtääkseni teoksen tarkoitus, ainoastaan henkilökohtainen kokemukseni.

Lukukokemus oli myös hyvin nostalginen. Vanhoja tuttuja leikkejä muisteltiin, mutta on selvää että suuri osa leikeistä oli minulle täysin uusia. Itsari liukumäessä? Sellaistako lapset nykyään leikkivät? Osasin kuvitella ne pienet päiväkotilapset räkä poskella leikkimässä enkeliprinsessaa, samalla muistin miltä tuntui leikkiä kotipihalla kirkonrottaa. En oikeastaan voi keksiä jännittävämpää ja kiinnostavampaa tutkimusmateriaalia kuin se mitä lasten suusta kuulemme. Tutkimusmateriaali oli myös kirjoitettu niin viihdyttävään muotoon, että teksti soljui aivoihin yhtä miellyttävästi kuin aamukahvi.

3. Vahvin ote kansatieteen tutkimusperinteeseen

Valikoimme oman lukupakettimme pitkälti omien kiinnostuksiemme tai tutkimusaiheidemme perusteella. Oma pakettini muodostui tästä syystä merellisyyden ja elinkeinojen ympärille. Ylitse muiden nousi tässä kategoriassa Nils Storån Massfångst av sjöfågel i Nordeurasien (1968). Väitöskirjassa Storå tuo esiin lintujen tärkeyden riistana – aihe joka on kansatieteellisessä tutkimuksessa jäänyt metsästys- ja kalastustutkimuksen varjoon. Ehkä aihe upposi tähän lukijaan erityisen voimalla siksi, että lukiessani työskentelin juuri itse lintuhavainnointien ja lintuharrastajien parissa yhdessä biologien kanssa. Storå toi esille kuinka kansatieteilijä on hyötynyt lintuharrastajien ja – tieteilijöiden tietotaidosta tutkimusta tehdessä. Itse olin taas lintutieteilijöiden parissa antamassa kulttuurintutkijan näkemyksiä tutkimusaineistoon. Tämä varhaisen yhteistyön samankaltaisuus toi minut lähemmäs väitöskirjan tutkimusaihetta. Minua kiehtoi erityisesti Storån pyrkimys jäljittää ja jopa rekonstruoida vanhoja merilintujen pyyntimenetelmiä. Arktisen ja subarktisen alueen perinteisten – ja ehkä kadonneidenkin – elinkeinojen tutkiminen, niiden keskenään vertaileminen ja niiden muotoutumisen taustalla olevien funktionaalisten syiden teoretisoiminen on oma lokeronsa kansatieteen perinteessä.

4. Vetovoimaisin kieli ja onnistunein rakenne

Eerika Koskinen-Koiviston Greasy-skinned worker : gender, class and work in the 20th-century life story of a female labourer  (2013) olisi ollut mainio teos luettavaksi myös suomeksi. Vaikka kyseessä on väitöskirja, se soljuu kuin romaani. Koskinen-Koiviston väitöskirjan päähenkilö on hänen oma isoäitinsä, ja läheisyyden tuntee. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä se lisää lukukokemuksen viehättävyyttä. Väitöskirjan päähenkilön elämänkude kudotaan yhteen suurempaan kankaaseen, jonka ympäröivä maailma vellovine tapahtumineen muodostaa. Väitöskirjassa kuullaan yhden naisen ääni, mutta ääni edustaa monia tuon ajan naisia.

5. Klassikko

 Klassikko. Aika mahtava sana. Tätä piti pähkäillä niin kauan, että sorruin wikipedioimaan. Wikipediassa ’Classic’ on määritelty seuraavasti: “A classic is an outstanding example of a particular style, something of lasting worth or with a timeless quality.”  Tätä määritelmää apuna käyttäen valinta oli helpompi. Klassikko on tietenkin Kustaa Vilkunan ”Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta ja kulkuneuvoista” vuodelta 1935.  Kyseessä on aikaa kestävä ja arvonsa säilyttänyt teos, joka itselleni varsinaissuomalaista kansanomaista taloutta tutkivana tutkijana on luonnollisesti aarreaitta. Lisäksi teos on kirjoitettu kauniisti, se pitää sisällään uskomattoman määrän tietoa. Vilkunan väitöskirja on myös sujuvasti luettavaa. Tähän Vilkuna varmasti pyrkikin, sillä kirjoittaa esipuheessaan noudattavansa opettajiensa U.T. Sireliuksen ja Albert Hämäläisen ”asiallista ja aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa”. Varsin miellyttävä ratkaisu.  

.

TOP5 + 1 - kansatieteen väitöskirjojen parhaimpia paloja jatkuu

Kuluvan vuoden aikana Kirsin ja Maijan kanssa läpikäymämme kansatieteen ja etnologian väitöskirjojen lukuprojekti on ollut kansatiedettä aikoinaan pääaineena lukeneelle paitsi mukava ja opettavainen myös erittäin hyvä kertaus alamme tutkimushistoriaan, menetelmiin, aineistoihin ja teemoihin. Varsinkin jälkimmäisistä oli mielenkiintoista nähdä mitkä tutkimusteemat ja näkökulmat ovat kulloisenakin aikakautena olleet tapetilla ja miten ajankohtaisiin näkökulmiin on tartuttu kansatieteellisellä tutkimusotteella - seikka, joka on ollut tiedossa ja mielessä, mutta joka konkretisoitui lukuprojektin ja erityisesti sen yhtenä lopputuloksena laatimamme visuaalisen aikajanan myötä.

Kaikki lukemani väitöskirjat olivat omilla ainutlaatuisilla tavoillaan mielenkiintoisia; aiheet, näkökulmat, aineistot ja tutkimusten toteutukset loivat kuvaa myös tutkimusten tekijöiden mielenkiinnonkohteista. Näin ainakin viimeisten kolmen- neljänkymmenen vuoden aikajaksolla, jonka aikana tutkijat ovat melko vapaasti saaneet valita itse omat tutkimusaiheensa. Pyrin lukemaan itselleni projektin alle tulleet väitöskirjat kutakuinkin aikajärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan, jotta saisin myös tällä tavalla hahmotettua ja kokea lukemisen kautta tutkimushistorian kehityskaaren.

Erilaisten väitöskirjojen lukeminen tilanteessa, jossa on itse kirjoittamassa omaa väitöskirjaansa, konkretisoi - välillä hengästyttävästi mutta myös kannustavasti - koko sen prosessin, jonka keskellä jokainen väitökseen tähtäävä vuorollaan on. Omista silmälaseistaan ja mielenkiinnonkohteistaan ei voi tällaisenkaan lukuprojektin aikana irrottautua, joten myös minun TOP5 -listani on täysin subjektiivinen ja muodostunut lukuhetkien ja niistä jääneiden ajatusten ja tuntemusten myötä.

1. Kiinnostava teoretisointi
Monet lukemistani väitöskirjoista sisälsivät tutkimusaiheensa kannalta mielenkiintoisen ja aihetta onnistuneesti avanneen teoreettisen viitekehyksen. Nostan monista hyvistä esille kuitenkin Anna-Maria Åströmin "Sockenboarne. Herrgårdskultur i Savolax 1790–1850" vuodelta 1993. Tutkimuksen keskiössä on kartanokulttuurin ilmiöt materiaalisesta maailmasta aina sosiaaliseen elämäntapaan asti. Tutkimus avaa herrasväen elämää ja muodostaa kuvan analyysimetodeina käytettyjen tapaustutkimuksen sekä verkosto- ja tilanneanalyysin avulla siitä, miten sukupolvien ketjussa herrasväen kulttuuripiirteet ovat siirtyneet ja omaksuttu.  Tutkimuksen sisällöllinen laajuus on kunnianhimoinen mutta onnistunut kokonaisuus, jossa teoreettinen viitekehys kulkee koko matkan käsi kädessä sisällön kanssa.

2. Jännittävin tutkimusmateriaali
Tässä kohtaa mieleeni eivät niinkään nouse tutkimusaineistojen sisällöt vaan ennemminkin niiden muodot ja erilaisten aineistojen yhdistelyjen mahdollisuus ja sisällöllisten tulkintojen mielenkiintoisuus. Tällaisista tutkimuksista, joissa tutumpien havainnointi, haastattelu ja arkistoaineistojen rinnalle on nostettu kansatieteellisissä tutkimuksissa vähemmälle mielenkiinnolle jääneitä aineistoja, haluan nostaa esille Tytti Steelin "Risteäviä eroja sataman arjessa" vuodelta 2013.  Tutkimuksessa käytetään haastatteluaineistojen ohella satamiin ja satamatyöläisiin keskittyviä fiktiivisiä ja dokumentaarisia elokuvia. Haastattelujen ja elokuvien kautta luodaan mielenkiintoisella tavalla kuvaa satamista intersektionaalisina paikkoina, joissa kohtaavat monet erilaiset satamiin ja ahtaajien työhön liittyvät mielikuvat ja kokemukset, arki ja fiktio. Toisena tutkimuksena haluan nostaa esille Maarit Knuuttilan "Kansanomainen keittämisen taito" vuodelta 2006, jossa tutkimushaastattelut ja keruuaineisto yhdistetään keittokirjojen ruuanlaitto ohjeisiin. Näiden aineistojen kautta luodaan onnistuneella tavalla kuvaa kulloisenkin aikakauden keittämisihanteista ja keittotaidon periytymisestä. Tutkimuksessa käytetty sanasto sitoo tutkimuksen sisäisen rytmin kiinteästi sen aiheena olevaan keittämistaitoon ja keittämiskokemusten keholliseen ja ajalliseen rytmiin.

3. Vahvin ote kansatieteelliseen tutkimusperinteeseen
Omalle osalleni osui monien varhaisten vuosien väitöskirjojen luku. Näitä kaikkia yhdistävänä tekijänä oli kuvailevuus sekä vahva historia- ja kielitieteellinen vaikutus. Vanhoja työtapoja, esineitä ja tapakulttuuriin kuuluvia piirteitä tutkineiden ja tallentaneiden töiden arvo on mittaamaton - ne antavat meille tietoa siitä maailmasta, joka on jäänyt jo taakse, mutta joista monet säikeet välillä huomaamattammekin yhä vaikuttavat omassa ajassamme.

Myöhemmissä tutkimuksissa esinetutkimuksen parissa kansatieteellistä tutkimusotetta on ansiokkaasti jatkanut muun muassa Ildikó Lehtinen tutkimuksellaan Tscheremissischer Schmuck. Ethnographische Untersuchung" vuodelta 1994. Tutkimus tseremissien koruista vie kansatieteellisen esinetutkimuksen traditiota uusille urille keskittymällä korujen alkuperän ja kehityslinjojen sijasta käytettyihin materiaaleihin, käyttötilanteisiin sekä korujen tyypittelyyn. Erityisen mielenkiintoinen osuus tutkimuksessa on koruihin liittyvien funktioiden tarkastelu. Tutkimuksen ulkoinen asu on ”tavallisesta” väitöskirjasta poikkeava, sillä tutkimus palvelee hyvin myös Suomessa ja Venäjällä toimivien museoiden tseremissikorukokoelmien hakuteoksena. Tutkimuksessa on paljon kuvia itse leipätekstissä mutta myös laajassa ja korujen ulkonäköä konkretisoivassa liiteosassa. Kyseinen väitöskirja on mielestäni oiva osoitus siitä, miten akateemisen tutkimuksen voi yhdistää palvelemaan erilaisia käyttötarkoituksia.

4. Vetovoimaisin kieli ja onnistunut rakenne
 Myös tässä osiossa haluan nostaa esille useamman tutkimuksen. Marjut Anttosen "Etnopolitiikkaa Ruijassa. Suomalaislähtöisen väestön identiteettien politisoituminen 1990-luvulla" vuodelta 1999 sekä Harri Nymanin "Uloimmalla rannalla. Luotsi ja majakkaperheet asemayhdyskunnissaan" vuodelta 2011. Näitä tutkimuksia yhdisti paitsi laajuus myös hyvin tarkka tutkimuksen etenemistä ja prosessinomaisuutta esille tuova tyyli ja rakenne. Sisällöllisestä laajuudesta huolimatta molemmissa oli onnistuneesti pysytty fokuksessa eikä ollut sorruttu sivupolkujen vietäviksi. Marjut Anttosen tutkimuksen valmistuminen osuu ajankohtaan, jolloin tutkijan itsereflektion merkitystä ja tärkeyttä korostettiin tutkimuksen teossa. Tämä myös näkyy hänen tekstissään, jossa itsereflektio on vahvasti mukana koko tutkimuksen ajan konkreettisimmillaan muun muassa käsittelylukujenkin aikana lainatuissa henkilökohtaisten kenttätyöpäiväkirjojen otteissa. Itsereflektio on vahvasti mukana myös Harri Nymanin tutkimuksessa, jossa hän kuvaa omaa tutustumistaan itselleen aiemmin tuntemattomaan majakka- ja luotsisaarten ympäristöön ja yhteisöjen elämäntyyliin. Molempien tutkimusten kieli on mukaansatempaavaa, joten huomasin yhtäkkiä lukeneeni tutkimuksia paljon pidemmälle kuin olin etukäteen ajatellut ehtiväni.

5. Iskevin klassikko - tulevaisuuden klassikko
Kansatieteellisellä tutkimuksella on oma sijansa ja merkityksensä yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja tulevaisuudessa toivottavasti entistä enemmän myös konkreettisessa päätöksenteossa niin paikallisella kuin yhteiskunnankin tasolla. Tällaiseen yhteiskunnalliseen vuoropuheluun aluekehittämisen saralla ovat tutkimuksillaan osallistuneet muun muassa Tiina-Riitta Lappi "Neuvottelu tilan tulkinnoista: etnologinen tutkimus sosiaalisen ja materiaalisen ympäristön vuorovaikutuksesta jyväskyläläisissä kaupunkipuhunnoissa" vuodelta 2007 sekä  Pilvi Hämeenaho tutkimuksellaan "Hyvinvoinnin verkostot maaseudulla asuvien äitien arjessa. Etnologinen tutkimus palvelujen käytöstä ja hyvän arjen rakentumisesta" vuodelta 2014. Molempien tutkimusten kohdalla nousee esille etnologisen ja kansatieteellisen tutkimuksen vahvuus tuoda hallinnollisten päätösten ja suunnittelun rinnalle ja tueksi tietoa myös yksilöiden arkitodellisuudesta. Lapin tutkimus keskittyy kaupunkitilojen suunnittelun kautta siihen, miten tavallisten kaupunkilaisten ja kaupunkisuunnittelijoiden tavat puhua ja ymmärtää kaupunkia tilana ovat usein vieraita toisilleen. Hämeenahon tutkimus puolestaan liittyy kiinteästi ajankohtaiseen keskusteluun kunnallisten palvelujen laajuudesta ja saavutettavuudesta erityisesti maaseudulla asuvien äitien arjen näkökulmasta.  

+1 Kokonaisuutena vaikuttavin lukukokemus
Sonja Hagelstamin "Röster från kriget. En etnologiskt studie av brevdialoger mellan frontsoldater och deras familjer 1941–1944" vuodelta 2014 oli aiheeltaan niistä tutkimuksista, jotka osuivat omalle kohdalleni luettaviksi, tunnetasolla kaikkein vaikuttavin. Aiheena henkilökohtaiset kirjeenvaihdot rintamasotilaiden ja heidän läheistensä välillä oli jo lähtökohdiltaan koskettava kontekstissa, jossa päähenkilöillä ei ollut varmuutta huomisesta tai usein edes seuraavasta hetkestä. Tutkimuksen keskiössä ovat viisi sotilasta ja heidän läheisensä, joiden kirjeenvaihdon kautta piirretään kuvaa rintamasotilaiden selviytymisen strategioista poikkeusoloissa. Hieno tutkimus, jossa on uskallettu tarttua paitsi hyvin henkilökohtaiseen aineistoon myös raskaaseen aiheeseen.

Tästä projekti lähti liikkeelle; U.T. Sirelius ja suomalais-ugrilaisten kansojen patokalastus. Taustan kuvassa edistymistä seuraamassa yksi kansatieteen aiempien vuosikymmenten keskeisistä henkilöistä, jo edesmennyt emeritus Ilmar Talve. Kuva: N. Koskihaara

Niina Koskihaara