Tutkimuksen suola ja rikkaus - nuo ihanat, haastavat ja tärkeät kenttätyöt!

Etnologisen ja antropologisen tutkimuksen tekemisessä hienoimpia piirteitä on kenttätyöt. Nykytutkimuksessa kentän määrittäminen on toki välillä hankalaa, perinteinen kenttä kun voi olla muuttunut paikattomaksi abstraktioksi. Oma kenttäni on kuitenkin selkeä; tutkin ihmisiä, ihmisyhteisöjä ja elinkeinoja Rymättylässä. Kenttätyöni on siis hyvin perinteinen. Muutan saareen, tutustun paikallisiin ihmisiin, havainnoin, osallistun ja haastattelen. Olen ollut Rymättylässä ennenkin. Suoritin kenttätöitä Rymättylässä jo gradua tehdessäni. Olen siis tavallaan tuttu. Tuntuu mukavalta palata sinne ja jatkaa työtä jonka aloitin vuonna 2007.

Kenttätöissä Rymättylässä. Kuva Kirsi Sonck 2007

Kenttätyö, niin ihanaa kuin se onkin, ei ole missään nimessä helppoa. Päinvastoin, se hieman pelottaa. Tuntuu välillä vaikealta pyytää vierailta ihmisiltä palveluksia ilman konkreettista vastiketta, kuunnella välillä hyvinkin henkilökohtaisia muistoja ja luoda rooli tarpeeksi sisäpiiriläisenä, mutta kuitenkin tarpeeksi ulkopuolisena. Tutkijan rooli kentällä on ikuisuuskysymys, ja se rooli on jokaisen kenttätyön aikana mietittävä uudelleen. Myös haastattelujen rakenteet, teemat ja toteutukset on mietittävä tarkkaan. Ja vaikka tarkkaankin mietityt, kysymyksiä, lähestymistapoja ja hypoteseja pitää olla valmis sopeuttamaan uudelleen jos tilanne sen vaatii. Vaikka oppikirjoja laadullisen tutkimuksen tekemisestä on kirjoitettu  (esim. tämä), ei ole olemassa ohjekirjaa, joka neuvoisi kuinka kenttätyöt on kussakin kohteessa suoritettava. Valintojen tekeminen on tutkijan vastuulla. Erityisen hankalaksi valinnat muuttuvat, kun tutkimus yhdistää kulttuurin tutkimusta ja luonnontieteitä. Yhteistä kieltä kun voi olla hyvin vaikea löytää. 

Kuitenkin yhteisen kielen löytäminen on osittain koko tutkimukseni ydin. Yritän tavoittaa paikallisen kulttuurin sopeutumisen mallit, vahvuudet ja uhat. Kuinka paikallisyhteisöt ovat jo sopeutuneet muutoksiin, millaiset uhat paikallisyhteisöön kohdistuvat ja mitkä ovat ne vahvuudet joiden avulla paikallisyhteisö saattaa parhaiten sopeutua tuleviin muutoksiin? En usko löytäväni kaikkia vastauksia kentältä. Paikallinen kalastaja ei välttämättä osaa kertoa minulle tarkalleen kuinka ilmastonmuutos uhkaa (tai vaihtoehtoisesti millaisia mahdollisuuksia se tuo) hänen elinkeinoaan ja elämäntapaansa. Mutta tieteelliset tutkimukset voivat kertoa minulle mitä uhkia paikallisen luonnonresurssit joutuvat mahdollisesti kohtaamaan. Paikallinen kalastaja pystyy kertomaan, arvioimaan tai osoittamaan minulle kuinka merkityksellinen kyseinen luonnonvara on, ja kuinka sen katoaminen tai väheneminen vaikuttaisi hänen elämäänsä. Kenttätöiden tehtävänä on, ei pelkästään tarjota tutkijalle tietoa, vaan myös antaa paikallisille ääni, jonka kantaa myös tieteellisen tiedon kanssa niihin pöytiin jossa päätökset tehdään.

IPCC:n ilmastomuutosraportti julkaistiin taas maaliskuussa. Tällä kertaa raportti keskittyi ilmastonmuutokseen sopeutumisen teemoihin. Se tarjoilee maailman päätöksentekijöille toimenpiteitä ilmastonmuutokseen sopeutumiselle, ja myös sen hillitsemiseen. IPCC on kansainvälinen elin, ja ongelmien käsittely onkin usein varsin yleisellä tasolla. Tosin raporteissa painotetaan voimakkaasti paikallisen tutkimuksen tärkeyttä. Suomen hallitus on julkaissut kansallisen ilmastonmuutokseen sopeutumisen strategian vuonna 2005 ja sen toimeenpanoa on arvioitu vuosina 2009 ja strategian päivitykseen tähtäävä arvio tehty 2013. Arvioissa huudellaan jo nyt paikallisen näkökulman ja laadullisen tutkimuksen perään, mutta edelleen tuiki tärkeitä osallistuvaa havainnointia, paikallisten kuulemista ja osallistamista harjoitetaan aivan liian vähän.  Sopeuttamistoimenpiteitä on myös vaikea toteuttaa ja tavoitteita saavuttaa, jos paikalliset ihmiset, joita toimenpiteet koskevat, eivät niitä puolusta ja tue. Paikallisten osallistaminen on ensiarvoisen tärkeää. 

Itsekin laajennan kenttätöitäni vielä askeleen pidemmälle. Selvitettyäni kenttätöiden avulla paikalliset uhat, mahdollisuudet ja riskit, kutsun yhteisöjen jäseniä osalliseksi asiantuntijapaneeliin, jossa sopeutumismalleja pohditaan yhdessä. Näin paikalliset asukkaat pääsevät osallistumaan tieteen tekemisen lisäksi niiden pohjalta rakennettujen suunnitelmien tekemiseen. Päätöksentekoon osallistuminen mahdollisuudet tuntuvat jatkuvan kansainvälistymisen ja globalisaation myötä ryntäävän kauemmas päätösten kohteista. Ilmastonmuutos on kuitenkin tilanne, jossa vaikutukset ovat aina paikallisia, ja paikalliset olosuhteet vaikuttavat niihin sopeutumiseen. Siksi sopeutumispäätöksiä ei pidä tehdä kuulematta paikallisten olosuhteiden asiantuntijoita, arkielämäänsä muuttuvissa olosuhteissa eläviä.

Kirsi Sonck

Syrjäisyys. Aluehierarkian takamaa vai voimavara?

Pääsin kuluneella viikolla miettimään Rural Studies kokonaisuuteen kuuluvan kurssin myötä, mitä mielikuvia minulle nousee sanasta syrjäinen liitettynä maaseutukontekstiin. Kirjoitin seuraavia asioita; kuoppaiset soratiet, pitkät etäisyydet, laajat metsäalueet, taloja ja asukkaita vain harvakseltaan ja vähän, ei palveluja, rakennuskanta on vanhaa tai painottuu 1950-luvulla rakennettuihin rintamamiestaloihin ja ulkorakennuksiin, pihapiirit ja suurin osa entisistä pelloista on pusikoitunut. Niillä tiloilla, joilla harjoitetaan vielä maataloutta, näkee yleensä myös karjaa ja heinäseipäitä. Huomasin mielikuvieni olevan osittain pessimistiset ja osittain romantisoituneet, kiitos viihdeteollisuuden kuten elokuvien vaikutuksen. Mutta sitten jäin miettimään, miten käsite syrjäinen maaseutu on syntynyt ja mikä vaikutus on sillä, kenen perspektiivistä syrjäisyyttä määritellään.


Yhteiskunnan muutoksilla ja asutuspolitiikalla on ollut keskeinen vaikutus syrjäisen maaseudun muodostumiseen. 1800-luvun ja 1900-luvun alun asutuspoliittisilla toimenpiteillä vahvistettiin ja laajennettiin asuttuja maaseutualueita. Sotien jälkeinen asutus- ja aluepolitiikka jatkoivat kehitystä, kun rintamamiehille ja evakoille perustettiin tiloja asumattomille seuduille. Tilat sijaitsivat usein kaukana kylä- ja kuntakeskuksista. Jonkin aikaa syrjäseuduilla meni hyvin johtuen harjoitetusta alueellistamispolitiikasta. Vääjäämättömästi tullut rakennemuutos kuitenkin muutti tilannetta 1960- ja 1970-lukujen taitteessa, ja syrjäseutujen kannalta negatiivinen kehitys on jatkunut edelleen EU-kaudella. Erilaisten maaseutualueiden määrittelyyn tähtäävästä kartasta voi nähdä, että syrjäisiksi tai harvaanasutuiksi luokiteltuja maaseutualueita on maamme pinta-alasta suurin osa (toki tulee muistaa, että näihin alueisiin lukeutuu myös asumattomat erämaa-alueet). Harvaanasutuiksi määritellyt alueet ovat laajentuneet viimeisten vuosikymmenten aikana ihmisten ja muun muassa maataloustuotannon Etelä- ja Länsi-Suomeen keskittymisen seurauksena.


Tällä hetkellä harvaanasutuilla alueilla asuu koko väestöstä 8%, eli vähän alle 400 000 asukasta. Kyllä, luvut ovat pienet, ja mikäli tuijotetaan vain niihin, on helppo ymmärtää miksi syrjäisen maaseudun kehittäminen ei ole keskeisellä sijalla Suomen tulevaisuuden strategioissa. Näkökulma on hallinnon, joka pyrkii huolehtimaan Suomen kilpailukyvystä globaaleilla markkinoilla. Tässä tavoitteessa panosten laittaminen hajautetun kilpailukykyvaltion tai metropolivaltion kehittämiseen ja maaseutualueiden kohtelu vain resurssivarantona näyttäytyy strategisesti yhdenmukaiselta ja loogiselta. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Yhteiskunnan kehityksellä ja muutoksilla ei ole tapana pysähtyä. Tästä näkökulmasta katsottuna kehittämispanosten laittaminen vain yhteen tai kahteen alueeseen saattaa olla lyhytnäköistä pitkällä tähtäimellä. Ilmastonmuutos tai yhteiskunnassa tapahtuvat muut muutokset voivat muuttaa tilanteen kokonaan uudenlaiseksi. Maaseutualueet, myös syrjäiset, saattavat tuoda tulevaisuudessa juuri sitä kilpailuetua, joka on globaalissa taloudessa ja kilpailussa Suomelle ensiarvoisen tärkeää ja väestön elinmahdollisuuksille ratkaisevaa. Aluepolitiikan kelkan kääntäminen ja maaseutualueiden uudelleen rakentaminen jälleen kerran ei tulisi olemaan yksinkertaista ja halpaa.

Syrjäiseen liittyy ajatus vähäisestä ihmismäärästä, palvelujen puutteesta ja etäisestä sijainnista. Näitä kaikkia tekijöitä tarvitaan yhdessä, jotta syrjäisyyden käsite täyttyisi. Tuskin kukaan suomalainen ajattelee, että Melbourne on syrjäinen paikka, vaikka etäisyys sinne on pidempi kuin Suomen pohjoisiin osiin. Silti syrjäisyys on myös kontekstin määrittelemää. Eteläsuomalaisten näkökulmasta Itä- ja Pohjois-Suomi ovat usein syrjäseutujen aluetta, mutta toisaalta myös yksittäisen kunnan alueet jakautuvat keskuksiin ja syrjäkyliin. Syrjäisyyttä ei tulisi kuitenkaan nähdä alueiden eikä kuntienkaan tasolla stabiilina tilana. Esimerkiksi kuntaliitoksen jälkeen entinen syrjäkylä saattaa sijaita uudessa kunnassa lähempänä keskustaa kuin aiemmin. Uusi sijaintietu voi tuoda mukanaan myös kilpailuetua kylän yrittäjille. Asukkaiden kannalta tämä tarkoittaa henkistä muutosta pois "syrjäkyläläisyydestä" vaikka fyysinen asuinpaikka ympäristöineen ja palvelupuutteineen pysyykin entisellään. Mielenkiintoista syrjäisyydestä puhumisessa on se, että harvaanasuttujen alueiden asukkaat myös itse määrittelevät etäistä sijaintia keskuspaikoista käsin. Syrjäisyyttä määritellään suhteessa keskustoihin, paikkoihin joissa on paljon ihmisiä, palveluja, työtä ja joissa päätetään asioista. Kyse on alueiden välisestä hierarkiasta ja vallasta. Soratietä pitkin on aina pidempi matka keskustasta syrjäkylälle kuin toisinpäin.

Niina Koskihaara

Kansatieteen päivät 2014 – ajatusten virtaa ja verkostoitumista

Koko nuoriso-osasto, kuten professori blogi-yhteisöämme nimittää, oli ilmoittautunut mukaan tämän vuoden Kansatieteen päiville 13.–14.3.2014. Minulla ja Niinalla oli omat työryhmämme: vedin kollega Jussi Lehtosen kanssa ”Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa”-työryhmää, jossa myös Kirsillä oli paperi. Niina taas johti Sanna Lillbroända-Annalan kanssa ”Nopanheitolla asiantuntijaksi?” -työryhmää. Päivien teemana oli etnologinen tulkinta ja analyysi, jota lähestyimme omassa sessiossamme tulevaisuudentutkimuksen menetelmien kautta. Työryhmässä pohdimme tulevaisuudentutkimuksen periaatteita, käsitteitä ja menetelmiä sekä niiden käytettävyyttä etnologisen tutkimuksen osana. Mukana oli esimerkiksi Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen henkilökunnassa vaikuttavat kansatieteilijät Anna Kirveennummi ja Katariina Heikkilä, jotka valottivat perusteellisesti tutkimustyön arkea tulevaisuusorientoituneessa projektityöskentelyssä.

Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa -työryhmän työskentelyä.
Kuva: Jussi Lehtonen.

 

Nopanheitolla asiantuntijaksi? -työryhmä.
Kuva: Jussi Lehtonen

Oma esitykseni käsitteli tutkimusta prosessina ja tarkoituksenani oli pureutua sellaisiin metodologisiin ratkaisuihin, jotka olen kokenut problemaattisiksi kansatieteellisestä näkökulmasta. Pyrin avaamaan keskustelua siitä, miten tulevaisuudentutkimuksen metodeja voisi soveltaa ja kehittää etnologian näkökulmasta. Tutkimusmenetelmät, niiden esittely ja analysointi etnologisen viitekehyksen sisällä on tähän mennessä ollut esitysteni kantavia ajatuksia. Talven aikana olen kuitenkin tehnyt reilut parikymmentä tutkimushaastattelua, joista hyödynsin tällä kertaa tulevaisuuspyörä-menetelmällä tuotettua tulevaisuustietoa. Tavoitteenani onkin vähitellen siirtää esitysteni painopistettä kohti alustavia tuloksia tai ainakin sellaisia sisällöllisiä teemakokonaisuuksia, joiden parissa olen viime aikoina työskennellyt. 

Tulevaisuustiedon ja -tietoisuuden luonnetta hahmoteltiin todella kiintoisasti session toisena päivänä, jolloin Pirjo Virtanen Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta esitelmöi Amazonian alkuperäiskansojen tiedonlähteistä. Virtasen esitelmä avasi Amazonian alkuperäiskansojen ajallisuuden käsitettä ja kokemusta. Lisäksi saimme silmäyksen tulevaisuuteen vaikuttaviin toimijoihin: neuvottelut ei-ihmisolentojen (esim. kasvit ja eläimet) kanssa, unet ja riitit ovat olennainen osa tulevaisuuden hahmottamista Amazonian alkuperäiskansojen keskuudessa.

Perusajatuksena nousi esille se, että alkuperäiskansojen tapa hahmottaa tulevaisuutta sisältää käsityksen, että tulevaisuudessa on jo oltu. Aika on jatkuvassa liikkeessä ja tulevaisuus on osa nykyisyyttä, samaa ajan virtaa. Amazonian alkuperäiskansojen suhde ei-ihmisolentoihin nosti mieleeni tutkimusaiheeni muinaisjäännökset an sich sekä ihmisten kokemuksellisen suhteen niihin. Välillä tuntuu kuin omassakin työssä muinaisjäännökset vertautuisivat muihin toimijoihin, ikään kuin niille olisi muodostunut oma sielunsa. Panin myös merkille, että tutkimukseni sivujuonteeksi nousseessa suomalaisten uuspakanallisten yhdyskuntien suhteessa muinaisjäännöksiin oli jotain äärimmäisen tuttua Virtasen esittelemiin esimerkkeihin verrattuna. Lisäksi esille noussut ajatus toivon antropologiasta, toivosta tiedon rakentumisen tapana, on sellainen, johon täytyy jatkossa perehtyä.

Perjantai-iltapäivän viininmaisteluhetki. Kuva: Jussi Lehtonen.

Koska taustani ei ole kansatieteessä, odotin päiviltä myös muuta kuin sisällöllistä antia, nimittäin verkostoitumista kansatieteilijöiden yhteisöön. Onnekseni jo aikaisemmin huomaamani piirre vahvistui: kansatieteilijät ovat aidosti ulospäin suuntautuneita, sosiaalisia ihmisiä, joihin tutustuminen ei ole kovin työlästä. Kansatieteen päivillä oli oikeasti mukavaa!  Niinan kanssa jatkamme myös Ethnos ry:n hallitustyössä seuraavalla kaudella ja Kansatieteen päivät 2016 järjestetään – missäpä muuallakaan kuin – Turussa! 

Maija Mäki

ps. Kansatieteen päivien antoisa ”Technology meets ethnology” -debatti tallennettiin ja sen voi katsoa osoitteesta: http://video.helsinki.fi/Arkisto/flash.php?id=20267

Monta näkökulmaa kuntaliitoksiin

Tutkimuksen rajaus ja näkökulma ovat peruskiviä, joiden avulla tutkimusta voi tehdä ja ylipäätään saattaa se jossakin vaiheessa loppuun. Nämä seikat tulee tutkimuksessa tuoda selkeästi esille, jotta lukijat saavat tietää, mistä lähtökohdista tutkimusta on tehty, ja jotta he osaisivat asemoitua tutkimuksen tarjoamaan tietoon. Silti nämä peruslähtökohdat tiedossani päädyin viime viikolla pohtimaan sitä, miten paljon omassa tutkimuksessani ja erityisesti valitsemani näkökulman rajaamana käännän selkäni muille näkökulmille ja erityisesti kuntaliitosten vaikutuksen alaisina eri sektoreilla toimiville ihmisille.

Kuntaliitoksiin ja ylipäätään rakennemuutokseen liittyvä keskustelu julkisuudessa keskittyy yhä edelleen eniten talouteen ja palveluiden laajuuteen tulevaisuuden kunnissa. Viime ja tällä viikolla keskustelun on jälleen vallannut ajankohtainen lakiesitys pakkoliitoksista. Tärkeitä kokonaisuuksia, joista pitää käydä laajaa keskustelua, totta kai! Toisenlaista lähestymistapaa ja näkökulmaa on kuitenkin toivoteltu myös tervetulleeksi kuntaliitoskeskusteluihin. Tästä saimme marraskuussa järjestämässämme seminaarissa konkreettisesti kuulla positiivisen palautteen myötä. Loppuvuonna tavallisten ihmisten näkökulmaa peräänkuulutettiin myös Ylen Suoralinja -ohjelmassa. Ihmiset saivat kirjoittaa mielipiteitään ja kokemuksiaan liitoksista ohjelman keskustelupalstalla. Kunnallinen rakenneuudistus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen muutos, joka vaikuttaa kaikilla mahdollisilla tasoilla, että huomioonotettavia näkökulmia olisi vielä lisääkin.

Kunta näyttäytyy keskusteluissa usein toimijana ja toiminnan kohteena, jolle asetetaan erilaisia vaatimuksia ja toiveita. Näissä keskusteluissa usein unohtuu, että kunnan ja sen toiminnan ylläpitäjinä toimivat viranhaltijat ja luottamusmiehet, jotka niin ikään ovat olleet kuntaliitosten kohteina töidensä ja luottamustoimiensa kautta. He ovat usein myös samaisen kunnan asukkaita. Etnologi Minna Mäkinen käsitteli tätä aihetta marraskuun seminaarissa kunnan luottamusmiehen näkökulmasta. Miltä tuntuu tehdä päätös oman kunnan lakkauttamisesta ja miten jaksaa ja selviytyä arkielämän ympäristössä, jossa kuntaliitokseen liittyvät mielipiteet jakautuvat, ja jossa keskenään ristiriitaiset odotukset ja vaatimukset luottamusmiestä kohtaan ovat välillä aika kovat. Miten luottamusmiehet selviävät tästä, ja miten he kokevat tilanteen?

Liitoskuntien työntekijät ovat puolestaan joutuneet käymään läpi liitoksen mukanaan tuomat työpaikkojen fyysisten sijaintien sekä toimintatapojen ja työyhteisön muutokset. Useissa kuntaliitoksen toteuttaneissa kunnissa ollaan nyt tilanteessa, jossa liitossopimuksessa luvattu viiden vuoden irtisanomissuoja on umpeutunut. Monilta paikkakunnilta onkin viime viikkoina kuultu uutisia, joissa on ilmoitettu kunnan työntekijöiden irtisanomisista. Tiukentunut taloustilanne on ajanut monet kunnat säästökuurille. Kysyä voidaan ihan perustellusti, mitä tämä tarkoittaa liitoskunnissa, joissa ei ole vielä kunnolla ehditty sopeutua uuteen tilanteeseen, eikä yhteishenkeä ja -toimintaa ole ehtinyt muodostua. Kaivetaanko poteroita, joista pyritään ampumaan muita alas, ehkä jopa omaan sektorialaan kuuluvia, mutta toisten alueiden (muiden liitoskuntien) toimijoita, joiden koetaan vievän tiukentuneessa tilanteessa ne meidän vähätkin varat?

En tiedä osasikohan kukaan – tai ehkä pitäisi sanoa ehtikö kukaan ennen liitoksia miettiä kaikkia niitä vaikutusketjuja, joita ne toisivat tullessaan. Osallistuin viime viikolla Museoliiton ja Museoalan ammattiliiton järjestämään seminaariin, jossa tapasin kuntien kulttuuripuolen työntekijöitä. Heiltä tullut viesti oli selkeä. Kuntaliitos on tuonut mukanaan konkreettisia muutoksia arjen työhön, ja vaikka liitoksesta on kulunut jo aikaa eivät tehtävät ja vastuualueet ole välttämättä selkiytyneet edelleenkään uudessa hallinnossa. Tämä aiheuttaa työntekijöille ylimääräistä stressiä heidän kokiessaan joutuvansa tekemään asioita, jotka eivät suoraan kuulu heidän toimenkuvaansa. Toisaalta työntekijöillä ei aina ole työkaluja omasta halustaan huolimatta saada asioita rullaamaan nopeampaa tahtia, vaan byrokratia vie ja ottaa oman tilansa. Tässä tilanteessa kuntalaisten suunnalta tulevat vaatimukset ja haasteet ovat yksittäisen työntekijän kohdalla raskaat. Kuntaliitoksissa ja niiden onnistumisessa on kyse siis mitä ilmeisimmin myös johtamisesta. Viimeisten vuosien aikana kuntien kärkihenkilöt ovat olleet työllistettyjä rakenneuudistuksen eri osa-alueiden kanssa, lausuntoja ja selvityksiä on pitänyt laatia tiuhaan tahtiin, niin että kuntien käytännön kehittäminen on jäänyt. Tämä viesti kunnanjohtajilta kuultiin eilen erityisasiantuntija Ritva Pihlajan välittämänä YTR:n keskustelutilaisuudessa. Samassa veneessä siis ollaan kuntien hallinnosta ruohonjuuritasolle asti, mutta kukaan ei oikein näytä ehtivän soutaa.

Palataanpa vielä omaan tutkimukseeni ja tuskailuuni selän kääntämisestä monille muille tärkeille näkökulmille. Tutkimusaineistossani paikallisyhdistystoimijat esittävät kritiikkiä ja toiveita juurikin kunnan suuntaan liitoksen mukanaan tuomien muutosten ja haasteiden hoitamiseksi. Yhdistystoimijoiden kautta muodostuva kuva kuntaliitoksista on kuitenkin yksi huomioonotettava näkökulma tässä laajassa muutoksessa, joka koskettaa tavalla tai toisella kaikkia suomalaisia. Tutkimukseni näkökulman tehtävänä on olla yksi osa kokonaiskeskustelua ja vuoropuhelua, jossa tulevaisuudessa toivottavasti osataan ottaa eri näkökulmat huomioon entistä kokonaisvaltaisemmin. Kaikkia näkökulmia ei voi ottaa mukaan yhteen tutkimukseen. Tämän asian muistuttelu itselle tutkimuksen teon lomassa on välillä tarpeellista, ja lohduttavaa.

Kansatieteen ytimessä?

Vuodenvaihteessa olemme käynnistäneet Niinan ja Kirsin kanssa väitöskirjojen lukupiirin. Tarkoituksena on kevään aikana lukea läpi kaikki kansatieteessä julkaistut väitöskirjat suomalaisissa yliopistoissa ja tenttiä sitten yhdessä kaikki 75 tutkimusta. Opintopisteitä urakasta saa mukavasti 10 kappaletta, mutta työmääräkin on melkoinen. Olemme jakaneet väitöskirjat jokaisen omien kiinnostusten kohteiden mukaisesti ja ensimmäiset viisi väitöskirjaa ovat nyt jokaisella työn alla.

Aluksi tehtävä tuntui aika absurdilta: mitä saa irti aivan eri aikoja, eri tutkimusaiheistoja ja näkökulmia edustavista töistä? Yllättävän paljon, täytyy sanoa. Itselle vieraampia aiheita lukiessa ajatus kiinnittyy erityisesti johdantolukuun, teoriaosuuteen, metodien esitystapaan, tutkimusmateriaalin kuvaamiseen ja johtopäätöksiin. Kun tutkimusta ei luekaan sisältö, vaan toteutustapa edellä, se avaa aivan uudenlaisia tapoja katsoa tutkimuksen läpi, ja joskus ohikin kohti kokonaisuuksia, tutkimussuuntauksia, koulukuntia ja tieteenhistoriaa. Mieleen nousee kaikenlaista ihmeteltävää pienistä yksityiskohdista isompiin linjoihin. "Ai, tämä on tehnyt hyvin ansiokkaasti ja yksityiskohtaisesti aineistoa kuvailevan, mutta teoreettisesti kovin keveän tutkimuksen." "Hmm, mitä jos tätä aihetta olisikin tutkinut nainen?" "Tutkimuksen rakenne ei avaudu, en löydä kattavasti tarvitsemiani taustatietoja yhteenvedon tekemistä varten." "Aargh, en löydä tästä kunnollisia viitteitä tutkijan tekemiin kenttätöihin, mistä saisin selvitettyä tämän yksityiskohdan?"

Ajatukset siirtyvät myös nopeasti vertailemaan tutkimusta omaan työhön. Sitä löytää tapoja tehdä tutkimusta, mitkä tuntuisivat omalta ja luontevalta ja tapoja, jotka saavat huokailemaan hiukan turhautuneesti ja esittämään "mitä sitten"-kysymyksiä. Tulee vastaan tutkimuksia, jotka edustavat  traditionaalista kansatiedettä ja tulee vastaan tutkimuksia, jotka ovat hyvinkin moni- tai jopa poikkitieteisiä. Jokaisesta työstä löytää jotain oivallettavaa, jotain ihmeteltävää ja jotain, josta jää miettimään, miten sitä voisi soveltaa omassa tutkimuksessa.

Jokaisen tutkimuksen kohdalla olen esittänyt sille kysymyksen, miten tämä tutkimus edustaa kansatiedettä? Mikä on sen ydin ja osuuko se yhteen näkemykseni mukaisen kansatieteen ytimen kanssa? Tämä kysymys on noussut siitä, että esitellessäni tutkimusaihettani eri yhteyksissä olen useamman kerran yrittänyt vastata kysymykseen, miten tutkimukseni on juuri kansatiedettä? Miksei tutkimus edusta vaikkapa sosiologiaa? Saman kysymyksen voisi esittää aika monelle varsinkin 2000-luvun puolella tehdylle kansatieteelliselle tutkimukselle. Osassa näkyy vahvemmin perinteinen kansatieteellinen ote, osa taas luovii  hyvin monitieteisen ja monialaisen aiheiston parissa, monessa on myös vahvoja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Miten tutkimukseni sitten asettuu kansatieteen ytimen ympärille, sulahtaako se siihen luontevasti vai pitääkö sitä sulloa väkisin sen ympärille sen pullahtaessa joka kerta jostain kohdasta huomattavasti ulospäin? Täytyy myöntää, että ehkä se vielä varsinkin tässä vaiheessa pullahtelee ulospäin, mutta toivoakseni sopivissa rajoissa. Tutkimuksen aihe sivuaa useita kansatieteen perinteeseen ja ajankohtaiseen tutkimukseen viittaavaa tutkimusaluetta; matkailun muotoja, ympäristön tulkintaa ja kestävän kehityksen teemoja sekä arvoihin ja niiden muutoksen liittyvää tutkimusta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu monitieteiselle lähestymistavalle. Siihen tulee lähtökohtia niin kansatieteestä, tulevaisuuksientutkimuksesta, museologiasta kuin arkeologiastakin. Tasapainoilu näiden välillä tulee olemaan haastavaa, mutta toivottavasti se ei kuitenkaan ole mikään kovin pahasti upottava suo.

Entä sitten metodit? Tutkimukseni kenttätyöjakso on lähtenyt käyntiin kansatieteelle tutulla kuviolla: perinteisillä haastatteluilla, mutta tulevaisuusorientoituneella asenteella. Myös tulevia tulevaisuuksientutkimuksen menetelmiä pyrin hyödyntämään tarkalla etnologisella silmällä. Tätä kaikkea ja erityisesti tutkimuksellista kokonaisuutta pyrin jatkuvasti analysoimaan, tiivistämään ja rajaamaan kansatieteen näkökulmasta. Tyydyttääkö tulos sitten tulevien sukupolvien kansatieteilijöiden kriittistä katsetta? Ei mitään hajua, mutta yritys on ainakin ollut kova, sen lupaan.

Maija Mäki

Kestävän kehityksen "kolmijalkamalli" ja kulttuurisen kestävyyden asema

Perjantaina 29.11 Turunkauppakorkeakoulussa järjestettiin Tieteen ratkaisuilla kohti globaaleja haasteita – seminaari. Seminaarin järjestäjinä toimivat kestävän kehityksen ja vastuullisen liiketoiminnan opintokokonaisuudet.  Seminaarin tarkoituksena oli tuoda yhteen eri tieteenalojen edustajia keskustelemaan siitä, mitä annettavaa omalla tieteenalalla on kestävän kehityksen edistämiselle. Seminaarissa edustettuina olivat muun muassa oikeustiede, sosiologia, maantiede, kasvatustiede ja historia.  Seminaarin ajatus siitä, että kestävä kehityksen eteen on työskenneltävä tieteidenvälisesti, tuli todistetuksi yleisölle. Puheenvuorojen innoittamana mietin itsekin mitä annettavaa omalla alallani — kulttuurien tutkimuksella — on kestävälle kehitykselle. 

Paljonkin. 

Niin paljon, että tuntuu hieman vaikealta ymmärtää, miksei kulttuurintutkijoiden rooli kestävän kehityksen edistämisessä ja tutkimuksessa ole huomattavasti suurempi.  Niille, joille kestävän kehityksen ajatus ei ole täysin tuttu, voin hyvin karkeasti  tiivistää: kestävä kehitys on kehitystä, jonka avulla voimme tyydyttää omat tarpeemme varmistaen samalla tulevien sukupolvien samantasoisen tai paremman tarpeiden tyydytyksen. Toisin sanoen ei pidä elää niin kuin viimeistä päivää. 

Kestävän kehityksen ulottuvuuksiksi on alun perin määritelty taloudellinen kestävyys, ekologinen kestävyys ja sosiaalinen kestävyys.  Kulttuurien tutkijasta tämä lista vaikuttaa luonnollisesti vaillinaiselta. Eikö ihmisten elämäntavoilla, valinnoilla ja identiteeteillä ole sijaansa kestävän kehityksen paradigmassa? 

Tietenkin kaikki nämä kolme ulottuvuutta pitävät sisällään ajatuksen ihmisen toiminnasta – eihän talouselämä olisi mitään ilman ihmistä, saatikka sosiaalinen puoli. Entä sitten ekologinen kestävyys? Luonto on olemassa tietenkin ihan itsenään, ilman ihmistäkin. Ympäristö on kuitenkin ihmisen tulkitsema. Perustellusti voimme myös väittää että ympäristöongelmat ovat pitkälti ihmisen aiheuttamia. Kyllä, mutta ongelmiksi ne muotoutuvat vasta ihmisen koettua ne. On myös ympäristöongelmia, jotka eivät oikeastaan ole ympäristön ongelmia ensinkään, vaan ihmisen ongelmia. Siksipä siis myös ekologinen ulottuvuus on vahvasti ihmisnäkökulman kannattelema.  Kulttuurisen kestävyyden puuttumista on myös perusteltu juuri tällä; se on sisäänrakennettuna näissä kolmessa ulottuvuudessa. Näkisin kuitenkin taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen näkökulman jättävän ulkopuolelle yksilön ja yhteisön elämäntavat, identiteetit ja arvot.
Yksilön ja yhteisöjen mahdollisuudet edelleen noudattaa omia elämäntapojaan ja elää arvojensa mukaisesti ovat varmasti kulttuurisen kestävyyden sisälle sopivia tavoitteita?

Myös tutkimuksellisesti ja ratkaisulähtöisesti ajatellen kolmeen näkökulmaan nojaaminen vaikuttaa minusta hieman epävarmalta. Tuolikin vaappuu vähemmän jos siinä on neljä jalkaa. Kyllä, ihminen on läsnä kaikissa näkökulmissa. Kuitenkin ihminen on kestävän kehityksen keskiössä ja keskeinen toimija. Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä tekee päivittäin suuria ja pieniä päätöksiä, jotka usein juontavat juurensa arvoista ja tavoista. Arvot ja tavat ovat ilman muuta kulttuurisia. Arkipäivän elämä on kulttuuria. Sillä mitä arjessamme teemme, on suuri vaikutus kestävän kehityksen edistämiseen. Millaisia valintoja teemme ruokakaupassa? Millaisia leikkejä lapsemme leikkivät? Miten me käyttäydymme ympäristössämme ja ennen kaikkea kuinka arvotamme sen? Millaisten arvojen mukaan elämme ja miten arvot syntyvät, kuinka niitä siirretään ja muokataan? Mitkä tapamme ovat ristiriitaisia kestävän kehityksen periaatteiden kanssa? Kuinka tiukasti identiteettimme ovat kietoutuneet tiettyjen arvojen ja tapojen ympärille tai päinvastoin? Tämäkin on olennainen kysymys, sillä tavat, tottumukset ja arvot jotka sitoutuvat vahvasti identiteettiin, ovat hyvin vaikeasti muutettavissa. Useimmissa tapauksissa muutokseen motivointi vaati syvällistä kulttuurin ja kulttuuristen muutosprosessien ymmärrystä. 

On kuitenkin helppo ymmärtää miksi kulttuurinen kestävyys jää muiden jalkoihin. Sitä on vaikea hallita, rajata ja määritellä. Ensin pitäisi määritellä kulttuuri. Ei ollenkaan helppo tehtävä, ottaen huomioon että jo 1950-luvulla antropologit Alfred Kroeber ja Clyde Kluckhohn esittelivät yli 160 kulttuurin määritelmää.

Kulttuurisen kestävyyden mieltäminen kestävän kehityksen neljänneksi ulottuvuudeksi on yleistynyt ja sen asema vakiintumassa. Mutta kuinka paljon sitä otetaan huomioon? Hieman kattavammankin  googletuksen jälkeen törmää useammin "kolmijalkamalliin".  Ja koska Wikipedia tietää kaiken, lienee paikallaan huomauttaa että Wikipedian ”suomen kielisessä laitoksessa” kestävä kehitys pitää sisällään ainoastaan taloudellisen, ekologinen ja sosiaalisen näkökulman.

Oma tutkimukseni keskittyy ensisijaisesti muutokseen sopeutumiseen yhteisötasolla. Esitänkin tässä itselleni kysymyksen: Onko sopeutuminen "onnistunutta" jos se ei ole kulttuurisesti kestävää? 

-Kirsi Sonck 

Seminaareista potkua tutkimukseen

Viime viikolla osallistuin kuntaliitosten kulttuurisia vaikutuksia tarkastelevan tutkimushankkeemme järjestämään Meikäläisiä ja teikäläisiä -seminaariin Turun yliopistossa. Oli hienoa huomata, että paikalle kerääntyi noin 70 osallistujan joukko, jotka olivat kiinnostuneita kuntarakenteen uudistuksesta tavallisten asukkaiden näkökulmasta. Seminaarin järjestäminen on aina pienoinen ponnistus, mutta hyvällä porukalla ja tutkimusapulaisemme panostuksella tämä urakka sujui mukavasti. Itse seminaaripäivä oli kaikin puolin onnistunut ja antoi jälleen kerran uutta puhtia myös omaan tutkimuksen tekoon. Sillä, onhan se aina motivoivaa huomata, että joku muukin on kiinnostunut aiheesta, jota itse tutkit. Tällä kertaa tämä tuli todistetuksi myös varta vasten kuntaliitosteemaa kuuntelemaan tulleen yleisön taholta.

Päivän aikana pidettiin monia esitelmiä, joiden teemat vaihtelivat äänestyskäyttäytymisestä tunteiden ja kuntaliitosprosessin suhteeseen. Seminaarin jälkeen tutkimusryhmämme päätti perustaa blogin, jossa paitsi kerrotaan hankkeestamme ja ryhmämme jäsenten tutkimuksista myös seminaaristamme. Tämän linkin kautta pääset tutustumaan hankkeeseemme ja seminaarissa pidettyihin esitelmiin. Seminaaristamme on tulossa myöhemmin myös tarkempi raportti HKT-laitoksen Hiiskuttua -verkkolehteen.

Lokakuun lopulla osallistuin kollegani kanssa Maantieteen päiville, jotka pidettiin Vaasassa. Oli mukavaa matkustaa junalla Pohjanmaan lakeuksien halki, ja vielä antoisamman reissusta teki päivien mielenkiintoiset työryhmät. Jälleen kerran oli hienoa huomata miten antoisasti yhteisiä mielenkiinnonkohteita voidaan tutkia erilaisista näkökulmista. Oman tutkimusteeman kiinnostavuus syvenee entisestään, kun huomaa, mitä kaikkea siihen voikaan sisältyä, kun katsoo asiaa myös muusta kuin omasta etnologisesta näkökulmasta. Osallistuin omalla esitelmällä työryhmään Kulttuurin, aistien ja tunteiden maantiede. Työryhmävalintani osui nappiin, sillä ryhmässä esiteltiin ja keskusteltiin paikkoihin liittyvistä teemoista; paikkojen erityispiirteistä ja niiden merkityksistä sekä mahdollisuuksista muun muassa matkailussa, uusien asuinalueiden muodostumisista ja asukkaiden paikka- ja paikallisuuskokemusten syntymisestä sekä yksilöiden identiteetin ja paikallisuuskokemusten suhteesta. Omassa esitelmässäni keskityin yhdistystoimijoiden näkökulmasta paikallisuuden ja merkittäviksi koettujen paikkojen suhteeseen. Eli siihen, mitkä paikat ovat yksilöille tärkeitä omassa elinympäristössään ja miten nämä tärkeiksi koetut paikat vaikuttavat paikallisuuden määritelmiin. Tästä näkökulmasta tulee myös ymmärretyksi se, miksi ihmiset ovat kuntaliitostilanteissa reagoineet negatiivisesti muun muassa kunnan kiinteistöjen myyntiin ja muuttuneisiin hallintasuhteisiin. Paikat, jotka ovat liitoksissa kunnan hallintoon, ovat tärkeiksi koettuja paikkoja usein myös tavallisten asukkaiden arkielämän kannalta.

Kaikki tämä ”oheistoiminta” on tuonut perspektiiviä omaan tutkimukseeni ja sen tekemiseen. Kuuntelemalla ja jakamalla kokemuksia esitelmien rakentamisesta, niiden pitämisestä, ja asiasisällöistä, saattavat asiat, joiden parissa olet tuskaillut, selkiytyä ahaa-elämysten muodossa. Seminaarien anti ei ole vain tiedollinen vaan pitkälti myös kollektiivinen. Puhujat käyvät jokainen tahollaan ennen tapahtumaa saman prosessin läpi; ensin esitelmän otsikon miettiminen, esitystavan päättäminen, sisällön rakentaminen ja visualisoinnin kanssa pähkäily. Itse seminaaritilanteessa esitelmöitsijät ovat jokainen vuorollaan tuottamassa tapahtuman sisältöä, heijastelemassa sitä toisten tutkijoiden esityksiin ja yleisön kommentteihin. Lisäksi seminaarien kollektiivinen puoli tulee esille myös koko osallistujajoukon kautta. Pääsääntöisesti voi olettaa, että paikalle ovat kerääntyneet juuri tästä teemasta kiinnostuneet; tämä on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme, koemme tämän asian tärkeäksi paitsi arjessa myös tutkimuksen kohteena.  Seminaarissa muodostetaan yhteisiä kokemuksia ja muistoja, joita vaalitaan myös tulevaisuudessa. Muodostuu hetkellinen kokemus yhteisöllisyydestä, jonka muodostamme me, ja johon voimme muistoissamme palata. Seuraavan kerran, kun tapaamme seminaarin muita puhujia tai osallistujia, muistamme heidät ja välillämme on side, jonka yhteisesti koettu seminaari sai aikaan. ”Hei, silloin kun oltiin siellä…” Uudet tuttavuudet, hyvät muistot, kannustavat jatkamaan omaa tutkimusta eteenpäin ja hakeutumaan seuraaviin seminaareihin, seuraaviin yhteisöllisyyden hetkellisiin kokemuksiin, jotka säilyvät mielissä kannustavina voimina.