Kansatieteen päivät 2014 – ajatusten virtaa ja verkostoitumista

Koko nuoriso-osasto, kuten professori blogi-yhteisöämme nimittää, oli ilmoittautunut mukaan tämän vuoden Kansatieteen päiville 13.–14.3.2014. Minulla ja Niinalla oli omat työryhmämme: vedin kollega Jussi Lehtosen kanssa ”Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa”-työryhmää, jossa myös Kirsillä oli paperi. Niina taas johti Sanna Lillbroända-Annalan kanssa ”Nopanheitolla asiantuntijaksi?” -työryhmää. Päivien teemana oli etnologinen tulkinta ja analyysi, jota lähestyimme omassa sessiossamme tulevaisuudentutkimuksen menetelmien kautta. Työryhmässä pohdimme tulevaisuudentutkimuksen periaatteita, käsitteitä ja menetelmiä sekä niiden käytettävyyttä etnologisen tutkimuksen osana. Mukana oli esimerkiksi Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen henkilökunnassa vaikuttavat kansatieteilijät Anna Kirveennummi ja Katariina Heikkilä, jotka valottivat perusteellisesti tutkimustyön arkea tulevaisuusorientoituneessa projektityöskentelyssä.

Tulevaisuudentutkimuksen mahdollisuuksia etnologiassa -työryhmän työskentelyä.
Kuva: Jussi Lehtonen.

 

Nopanheitolla asiantuntijaksi? -työryhmä.
Kuva: Jussi Lehtonen

Oma esitykseni käsitteli tutkimusta prosessina ja tarkoituksenani oli pureutua sellaisiin metodologisiin ratkaisuihin, jotka olen kokenut problemaattisiksi kansatieteellisestä näkökulmasta. Pyrin avaamaan keskustelua siitä, miten tulevaisuudentutkimuksen metodeja voisi soveltaa ja kehittää etnologian näkökulmasta. Tutkimusmenetelmät, niiden esittely ja analysointi etnologisen viitekehyksen sisällä on tähän mennessä ollut esitysteni kantavia ajatuksia. Talven aikana olen kuitenkin tehnyt reilut parikymmentä tutkimushaastattelua, joista hyödynsin tällä kertaa tulevaisuuspyörä-menetelmällä tuotettua tulevaisuustietoa. Tavoitteenani onkin vähitellen siirtää esitysteni painopistettä kohti alustavia tuloksia tai ainakin sellaisia sisällöllisiä teemakokonaisuuksia, joiden parissa olen viime aikoina työskennellyt. 

Tulevaisuustiedon ja -tietoisuuden luonnetta hahmoteltiin todella kiintoisasti session toisena päivänä, jolloin Pirjo Virtanen Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitokselta esitelmöi Amazonian alkuperäiskansojen tiedonlähteistä. Virtasen esitelmä avasi Amazonian alkuperäiskansojen ajallisuuden käsitettä ja kokemusta. Lisäksi saimme silmäyksen tulevaisuuteen vaikuttaviin toimijoihin: neuvottelut ei-ihmisolentojen (esim. kasvit ja eläimet) kanssa, unet ja riitit ovat olennainen osa tulevaisuuden hahmottamista Amazonian alkuperäiskansojen keskuudessa.

Perusajatuksena nousi esille se, että alkuperäiskansojen tapa hahmottaa tulevaisuutta sisältää käsityksen, että tulevaisuudessa on jo oltu. Aika on jatkuvassa liikkeessä ja tulevaisuus on osa nykyisyyttä, samaa ajan virtaa. Amazonian alkuperäiskansojen suhde ei-ihmisolentoihin nosti mieleeni tutkimusaiheeni muinaisjäännökset an sich sekä ihmisten kokemuksellisen suhteen niihin. Välillä tuntuu kuin omassakin työssä muinaisjäännökset vertautuisivat muihin toimijoihin, ikään kuin niille olisi muodostunut oma sielunsa. Panin myös merkille, että tutkimukseni sivujuonteeksi nousseessa suomalaisten uuspakanallisten yhdyskuntien suhteessa muinaisjäännöksiin oli jotain äärimmäisen tuttua Virtasen esittelemiin esimerkkeihin verrattuna. Lisäksi esille noussut ajatus toivon antropologiasta, toivosta tiedon rakentumisen tapana, on sellainen, johon täytyy jatkossa perehtyä.

Perjantai-iltapäivän viininmaisteluhetki. Kuva: Jussi Lehtonen.

Koska taustani ei ole kansatieteessä, odotin päiviltä myös muuta kuin sisällöllistä antia, nimittäin verkostoitumista kansatieteilijöiden yhteisöön. Onnekseni jo aikaisemmin huomaamani piirre vahvistui: kansatieteilijät ovat aidosti ulospäin suuntautuneita, sosiaalisia ihmisiä, joihin tutustuminen ei ole kovin työlästä. Kansatieteen päivillä oli oikeasti mukavaa!  Niinan kanssa jatkamme myös Ethnos ry:n hallitustyössä seuraavalla kaudella ja Kansatieteen päivät 2016 järjestetään – missäpä muuallakaan kuin – Turussa! 

Maija Mäki

ps. Kansatieteen päivien antoisa ”Technology meets ethnology” -debatti tallennettiin ja sen voi katsoa osoitteesta: http://video.helsinki.fi/Arkisto/flash.php?id=20267

Monta näkökulmaa kuntaliitoksiin

Tutkimuksen rajaus ja näkökulma ovat peruskiviä, joiden avulla tutkimusta voi tehdä ja ylipäätään saattaa se jossakin vaiheessa loppuun. Nämä seikat tulee tutkimuksessa tuoda selkeästi esille, jotta lukijat saavat tietää, mistä lähtökohdista tutkimusta on tehty, ja jotta he osaisivat asemoitua tutkimuksen tarjoamaan tietoon. Silti nämä peruslähtökohdat tiedossani päädyin viime viikolla pohtimaan sitä, miten paljon omassa tutkimuksessani ja erityisesti valitsemani näkökulman rajaamana käännän selkäni muille näkökulmille ja erityisesti kuntaliitosten vaikutuksen alaisina eri sektoreilla toimiville ihmisille.

Kuntaliitoksiin ja ylipäätään rakennemuutokseen liittyvä keskustelu julkisuudessa keskittyy yhä edelleen eniten talouteen ja palveluiden laajuuteen tulevaisuuden kunnissa. Viime ja tällä viikolla keskustelun on jälleen vallannut ajankohtainen lakiesitys pakkoliitoksista. Tärkeitä kokonaisuuksia, joista pitää käydä laajaa keskustelua, totta kai! Toisenlaista lähestymistapaa ja näkökulmaa on kuitenkin toivoteltu myös tervetulleeksi kuntaliitoskeskusteluihin. Tästä saimme marraskuussa järjestämässämme seminaarissa konkreettisesti kuulla positiivisen palautteen myötä. Loppuvuonna tavallisten ihmisten näkökulmaa peräänkuulutettiin myös Ylen Suoralinja -ohjelmassa. Ihmiset saivat kirjoittaa mielipiteitään ja kokemuksiaan liitoksista ohjelman keskustelupalstalla. Kunnallinen rakenneuudistus on kuitenkin niin kokonaisvaltainen muutos, joka vaikuttaa kaikilla mahdollisilla tasoilla, että huomioonotettavia näkökulmia olisi vielä lisääkin.

Kunta näyttäytyy keskusteluissa usein toimijana ja toiminnan kohteena, jolle asetetaan erilaisia vaatimuksia ja toiveita. Näissä keskusteluissa usein unohtuu, että kunnan ja sen toiminnan ylläpitäjinä toimivat viranhaltijat ja luottamusmiehet, jotka niin ikään ovat olleet kuntaliitosten kohteina töidensä ja luottamustoimiensa kautta. He ovat usein myös samaisen kunnan asukkaita. Etnologi Minna Mäkinen käsitteli tätä aihetta marraskuun seminaarissa kunnan luottamusmiehen näkökulmasta. Miltä tuntuu tehdä päätös oman kunnan lakkauttamisesta ja miten jaksaa ja selviytyä arkielämän ympäristössä, jossa kuntaliitokseen liittyvät mielipiteet jakautuvat, ja jossa keskenään ristiriitaiset odotukset ja vaatimukset luottamusmiestä kohtaan ovat välillä aika kovat. Miten luottamusmiehet selviävät tästä, ja miten he kokevat tilanteen?

Liitoskuntien työntekijät ovat puolestaan joutuneet käymään läpi liitoksen mukanaan tuomat työpaikkojen fyysisten sijaintien sekä toimintatapojen ja työyhteisön muutokset. Useissa kuntaliitoksen toteuttaneissa kunnissa ollaan nyt tilanteessa, jossa liitossopimuksessa luvattu viiden vuoden irtisanomissuoja on umpeutunut. Monilta paikkakunnilta onkin viime viikkoina kuultu uutisia, joissa on ilmoitettu kunnan työntekijöiden irtisanomisista. Tiukentunut taloustilanne on ajanut monet kunnat säästökuurille. Kysyä voidaan ihan perustellusti, mitä tämä tarkoittaa liitoskunnissa, joissa ei ole vielä kunnolla ehditty sopeutua uuteen tilanteeseen, eikä yhteishenkeä ja -toimintaa ole ehtinyt muodostua. Kaivetaanko poteroita, joista pyritään ampumaan muita alas, ehkä jopa omaan sektorialaan kuuluvia, mutta toisten alueiden (muiden liitoskuntien) toimijoita, joiden koetaan vievän tiukentuneessa tilanteessa ne meidän vähätkin varat?

En tiedä osasikohan kukaan – tai ehkä pitäisi sanoa ehtikö kukaan ennen liitoksia miettiä kaikkia niitä vaikutusketjuja, joita ne toisivat tullessaan. Osallistuin viime viikolla Museoliiton ja Museoalan ammattiliiton järjestämään seminaariin, jossa tapasin kuntien kulttuuripuolen työntekijöitä. Heiltä tullut viesti oli selkeä. Kuntaliitos on tuonut mukanaan konkreettisia muutoksia arjen työhön, ja vaikka liitoksesta on kulunut jo aikaa eivät tehtävät ja vastuualueet ole välttämättä selkiytyneet edelleenkään uudessa hallinnossa. Tämä aiheuttaa työntekijöille ylimääräistä stressiä heidän kokiessaan joutuvansa tekemään asioita, jotka eivät suoraan kuulu heidän toimenkuvaansa. Toisaalta työntekijöillä ei aina ole työkaluja omasta halustaan huolimatta saada asioita rullaamaan nopeampaa tahtia, vaan byrokratia vie ja ottaa oman tilansa. Tässä tilanteessa kuntalaisten suunnalta tulevat vaatimukset ja haasteet ovat yksittäisen työntekijän kohdalla raskaat. Kuntaliitoksissa ja niiden onnistumisessa on kyse siis mitä ilmeisimmin myös johtamisesta. Viimeisten vuosien aikana kuntien kärkihenkilöt ovat olleet työllistettyjä rakenneuudistuksen eri osa-alueiden kanssa, lausuntoja ja selvityksiä on pitänyt laatia tiuhaan tahtiin, niin että kuntien käytännön kehittäminen on jäänyt. Tämä viesti kunnanjohtajilta kuultiin eilen erityisasiantuntija Ritva Pihlajan välittämänä YTR:n keskustelutilaisuudessa. Samassa veneessä siis ollaan kuntien hallinnosta ruohonjuuritasolle asti, mutta kukaan ei oikein näytä ehtivän soutaa.

Palataanpa vielä omaan tutkimukseeni ja tuskailuuni selän kääntämisestä monille muille tärkeille näkökulmille. Tutkimusaineistossani paikallisyhdistystoimijat esittävät kritiikkiä ja toiveita juurikin kunnan suuntaan liitoksen mukanaan tuomien muutosten ja haasteiden hoitamiseksi. Yhdistystoimijoiden kautta muodostuva kuva kuntaliitoksista on kuitenkin yksi huomioonotettava näkökulma tässä laajassa muutoksessa, joka koskettaa tavalla tai toisella kaikkia suomalaisia. Tutkimukseni näkökulman tehtävänä on olla yksi osa kokonaiskeskustelua ja vuoropuhelua, jossa tulevaisuudessa toivottavasti osataan ottaa eri näkökulmat huomioon entistä kokonaisvaltaisemmin. Kaikkia näkökulmia ei voi ottaa mukaan yhteen tutkimukseen. Tämän asian muistuttelu itselle tutkimuksen teon lomassa on välillä tarpeellista, ja lohduttavaa.

Kansatieteen ytimessä?

Vuodenvaihteessa olemme käynnistäneet Niinan ja Kirsin kanssa väitöskirjojen lukupiirin. Tarkoituksena on kevään aikana lukea läpi kaikki kansatieteessä julkaistut väitöskirjat suomalaisissa yliopistoissa ja tenttiä sitten yhdessä kaikki 75 tutkimusta. Opintopisteitä urakasta saa mukavasti 10 kappaletta, mutta työmääräkin on melkoinen. Olemme jakaneet väitöskirjat jokaisen omien kiinnostusten kohteiden mukaisesti ja ensimmäiset viisi väitöskirjaa ovat nyt jokaisella työn alla.

Aluksi tehtävä tuntui aika absurdilta: mitä saa irti aivan eri aikoja, eri tutkimusaiheistoja ja näkökulmia edustavista töistä? Yllättävän paljon, täytyy sanoa. Itselle vieraampia aiheita lukiessa ajatus kiinnittyy erityisesti johdantolukuun, teoriaosuuteen, metodien esitystapaan, tutkimusmateriaalin kuvaamiseen ja johtopäätöksiin. Kun tutkimusta ei luekaan sisältö, vaan toteutustapa edellä, se avaa aivan uudenlaisia tapoja katsoa tutkimuksen läpi, ja joskus ohikin kohti kokonaisuuksia, tutkimussuuntauksia, koulukuntia ja tieteenhistoriaa. Mieleen nousee kaikenlaista ihmeteltävää pienistä yksityiskohdista isompiin linjoihin. "Ai, tämä on tehnyt hyvin ansiokkaasti ja yksityiskohtaisesti aineistoa kuvailevan, mutta teoreettisesti kovin keveän tutkimuksen." "Hmm, mitä jos tätä aihetta olisikin tutkinut nainen?" "Tutkimuksen rakenne ei avaudu, en löydä kattavasti tarvitsemiani taustatietoja yhteenvedon tekemistä varten." "Aargh, en löydä tästä kunnollisia viitteitä tutkijan tekemiin kenttätöihin, mistä saisin selvitettyä tämän yksityiskohdan?"

Ajatukset siirtyvät myös nopeasti vertailemaan tutkimusta omaan työhön. Sitä löytää tapoja tehdä tutkimusta, mitkä tuntuisivat omalta ja luontevalta ja tapoja, jotka saavat huokailemaan hiukan turhautuneesti ja esittämään "mitä sitten"-kysymyksiä. Tulee vastaan tutkimuksia, jotka edustavat  traditionaalista kansatiedettä ja tulee vastaan tutkimuksia, jotka ovat hyvinkin moni- tai jopa poikkitieteisiä. Jokaisesta työstä löytää jotain oivallettavaa, jotain ihmeteltävää ja jotain, josta jää miettimään, miten sitä voisi soveltaa omassa tutkimuksessa.

Jokaisen tutkimuksen kohdalla olen esittänyt sille kysymyksen, miten tämä tutkimus edustaa kansatiedettä? Mikä on sen ydin ja osuuko se yhteen näkemykseni mukaisen kansatieteen ytimen kanssa? Tämä kysymys on noussut siitä, että esitellessäni tutkimusaihettani eri yhteyksissä olen useamman kerran yrittänyt vastata kysymykseen, miten tutkimukseni on juuri kansatiedettä? Miksei tutkimus edusta vaikkapa sosiologiaa? Saman kysymyksen voisi esittää aika monelle varsinkin 2000-luvun puolella tehdylle kansatieteelliselle tutkimukselle. Osassa näkyy vahvemmin perinteinen kansatieteellinen ote, osa taas luovii  hyvin monitieteisen ja monialaisen aiheiston parissa, monessa on myös vahvoja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Miten tutkimukseni sitten asettuu kansatieteen ytimen ympärille, sulahtaako se siihen luontevasti vai pitääkö sitä sulloa väkisin sen ympärille sen pullahtaessa joka kerta jostain kohdasta huomattavasti ulospäin? Täytyy myöntää, että ehkä se vielä varsinkin tässä vaiheessa pullahtelee ulospäin, mutta toivoakseni sopivissa rajoissa. Tutkimuksen aihe sivuaa useita kansatieteen perinteeseen ja ajankohtaiseen tutkimukseen viittaavaa tutkimusaluetta; matkailun muotoja, ympäristön tulkintaa ja kestävän kehityksen teemoja sekä arvoihin ja niiden muutoksen liittyvää tutkimusta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu monitieteiselle lähestymistavalle. Siihen tulee lähtökohtia niin kansatieteestä, tulevaisuuksientutkimuksesta, museologiasta kuin arkeologiastakin. Tasapainoilu näiden välillä tulee olemaan haastavaa, mutta toivottavasti se ei kuitenkaan ole mikään kovin pahasti upottava suo.

Entä sitten metodit? Tutkimukseni kenttätyöjakso on lähtenyt käyntiin kansatieteelle tutulla kuviolla: perinteisillä haastatteluilla, mutta tulevaisuusorientoituneella asenteella. Myös tulevia tulevaisuuksientutkimuksen menetelmiä pyrin hyödyntämään tarkalla etnologisella silmällä. Tätä kaikkea ja erityisesti tutkimuksellista kokonaisuutta pyrin jatkuvasti analysoimaan, tiivistämään ja rajaamaan kansatieteen näkökulmasta. Tyydyttääkö tulos sitten tulevien sukupolvien kansatieteilijöiden kriittistä katsetta? Ei mitään hajua, mutta yritys on ainakin ollut kova, sen lupaan.

Maija Mäki

Kestävän kehityksen "kolmijalkamalli" ja kulttuurisen kestävyyden asema

Perjantaina 29.11 Turunkauppakorkeakoulussa järjestettiin Tieteen ratkaisuilla kohti globaaleja haasteita – seminaari. Seminaarin järjestäjinä toimivat kestävän kehityksen ja vastuullisen liiketoiminnan opintokokonaisuudet.  Seminaarin tarkoituksena oli tuoda yhteen eri tieteenalojen edustajia keskustelemaan siitä, mitä annettavaa omalla tieteenalalla on kestävän kehityksen edistämiselle. Seminaarissa edustettuina olivat muun muassa oikeustiede, sosiologia, maantiede, kasvatustiede ja historia.  Seminaarin ajatus siitä, että kestävä kehityksen eteen on työskenneltävä tieteidenvälisesti, tuli todistetuksi yleisölle. Puheenvuorojen innoittamana mietin itsekin mitä annettavaa omalla alallani — kulttuurien tutkimuksella — on kestävälle kehitykselle. 

Paljonkin. 

Niin paljon, että tuntuu hieman vaikealta ymmärtää, miksei kulttuurintutkijoiden rooli kestävän kehityksen edistämisessä ja tutkimuksessa ole huomattavasti suurempi.  Niille, joille kestävän kehityksen ajatus ei ole täysin tuttu, voin hyvin karkeasti  tiivistää: kestävä kehitys on kehitystä, jonka avulla voimme tyydyttää omat tarpeemme varmistaen samalla tulevien sukupolvien samantasoisen tai paremman tarpeiden tyydytyksen. Toisin sanoen ei pidä elää niin kuin viimeistä päivää. 

Kestävän kehityksen ulottuvuuksiksi on alun perin määritelty taloudellinen kestävyys, ekologinen kestävyys ja sosiaalinen kestävyys.  Kulttuurien tutkijasta tämä lista vaikuttaa luonnollisesti vaillinaiselta. Eikö ihmisten elämäntavoilla, valinnoilla ja identiteeteillä ole sijaansa kestävän kehityksen paradigmassa? 

Tietenkin kaikki nämä kolme ulottuvuutta pitävät sisällään ajatuksen ihmisen toiminnasta – eihän talouselämä olisi mitään ilman ihmistä, saatikka sosiaalinen puoli. Entä sitten ekologinen kestävyys? Luonto on olemassa tietenkin ihan itsenään, ilman ihmistäkin. Ympäristö on kuitenkin ihmisen tulkitsema. Perustellusti voimme myös väittää että ympäristöongelmat ovat pitkälti ihmisen aiheuttamia. Kyllä, mutta ongelmiksi ne muotoutuvat vasta ihmisen koettua ne. On myös ympäristöongelmia, jotka eivät oikeastaan ole ympäristön ongelmia ensinkään, vaan ihmisen ongelmia. Siksipä siis myös ekologinen ulottuvuus on vahvasti ihmisnäkökulman kannattelema.  Kulttuurisen kestävyyden puuttumista on myös perusteltu juuri tällä; se on sisäänrakennettuna näissä kolmessa ulottuvuudessa. Näkisin kuitenkin taloudellisen, ekologisen ja sosiaalisen näkökulman jättävän ulkopuolelle yksilön ja yhteisön elämäntavat, identiteetit ja arvot.
Yksilön ja yhteisöjen mahdollisuudet edelleen noudattaa omia elämäntapojaan ja elää arvojensa mukaisesti ovat varmasti kulttuurisen kestävyyden sisälle sopivia tavoitteita?

Myös tutkimuksellisesti ja ratkaisulähtöisesti ajatellen kolmeen näkökulmaan nojaaminen vaikuttaa minusta hieman epävarmalta. Tuolikin vaappuu vähemmän jos siinä on neljä jalkaa. Kyllä, ihminen on läsnä kaikissa näkökulmissa. Kuitenkin ihminen on kestävän kehityksen keskiössä ja keskeinen toimija. Ihminen yksilönä ja yhteisön jäsenenä tekee päivittäin suuria ja pieniä päätöksiä, jotka usein juontavat juurensa arvoista ja tavoista. Arvot ja tavat ovat ilman muuta kulttuurisia. Arkipäivän elämä on kulttuuria. Sillä mitä arjessamme teemme, on suuri vaikutus kestävän kehityksen edistämiseen. Millaisia valintoja teemme ruokakaupassa? Millaisia leikkejä lapsemme leikkivät? Miten me käyttäydymme ympäristössämme ja ennen kaikkea kuinka arvotamme sen? Millaisten arvojen mukaan elämme ja miten arvot syntyvät, kuinka niitä siirretään ja muokataan? Mitkä tapamme ovat ristiriitaisia kestävän kehityksen periaatteiden kanssa? Kuinka tiukasti identiteettimme ovat kietoutuneet tiettyjen arvojen ja tapojen ympärille tai päinvastoin? Tämäkin on olennainen kysymys, sillä tavat, tottumukset ja arvot jotka sitoutuvat vahvasti identiteettiin, ovat hyvin vaikeasti muutettavissa. Useimmissa tapauksissa muutokseen motivointi vaati syvällistä kulttuurin ja kulttuuristen muutosprosessien ymmärrystä. 

On kuitenkin helppo ymmärtää miksi kulttuurinen kestävyys jää muiden jalkoihin. Sitä on vaikea hallita, rajata ja määritellä. Ensin pitäisi määritellä kulttuuri. Ei ollenkaan helppo tehtävä, ottaen huomioon että jo 1950-luvulla antropologit Alfred Kroeber ja Clyde Kluckhohn esittelivät yli 160 kulttuurin määritelmää.

Kulttuurisen kestävyyden mieltäminen kestävän kehityksen neljänneksi ulottuvuudeksi on yleistynyt ja sen asema vakiintumassa. Mutta kuinka paljon sitä otetaan huomioon? Hieman kattavammankin  googletuksen jälkeen törmää useammin "kolmijalkamalliin".  Ja koska Wikipedia tietää kaiken, lienee paikallaan huomauttaa että Wikipedian ”suomen kielisessä laitoksessa” kestävä kehitys pitää sisällään ainoastaan taloudellisen, ekologinen ja sosiaalisen näkökulman.

Oma tutkimukseni keskittyy ensisijaisesti muutokseen sopeutumiseen yhteisötasolla. Esitänkin tässä itselleni kysymyksen: Onko sopeutuminen "onnistunutta" jos se ei ole kulttuurisesti kestävää? 

-Kirsi Sonck 

Seminaareista potkua tutkimukseen

Viime viikolla osallistuin kuntaliitosten kulttuurisia vaikutuksia tarkastelevan tutkimushankkeemme järjestämään Meikäläisiä ja teikäläisiä -seminaariin Turun yliopistossa. Oli hienoa huomata, että paikalle kerääntyi noin 70 osallistujan joukko, jotka olivat kiinnostuneita kuntarakenteen uudistuksesta tavallisten asukkaiden näkökulmasta. Seminaarin järjestäminen on aina pienoinen ponnistus, mutta hyvällä porukalla ja tutkimusapulaisemme panostuksella tämä urakka sujui mukavasti. Itse seminaaripäivä oli kaikin puolin onnistunut ja antoi jälleen kerran uutta puhtia myös omaan tutkimuksen tekoon. Sillä, onhan se aina motivoivaa huomata, että joku muukin on kiinnostunut aiheesta, jota itse tutkit. Tällä kertaa tämä tuli todistetuksi myös varta vasten kuntaliitosteemaa kuuntelemaan tulleen yleisön taholta.

Päivän aikana pidettiin monia esitelmiä, joiden teemat vaihtelivat äänestyskäyttäytymisestä tunteiden ja kuntaliitosprosessin suhteeseen. Seminaarin jälkeen tutkimusryhmämme päätti perustaa blogin, jossa paitsi kerrotaan hankkeestamme ja ryhmämme jäsenten tutkimuksista myös seminaaristamme. Tämän linkin kautta pääset tutustumaan hankkeeseemme ja seminaarissa pidettyihin esitelmiin. Seminaaristamme on tulossa myöhemmin myös tarkempi raportti HKT-laitoksen Hiiskuttua -verkkolehteen.

Lokakuun lopulla osallistuin kollegani kanssa Maantieteen päiville, jotka pidettiin Vaasassa. Oli mukavaa matkustaa junalla Pohjanmaan lakeuksien halki, ja vielä antoisamman reissusta teki päivien mielenkiintoiset työryhmät. Jälleen kerran oli hienoa huomata miten antoisasti yhteisiä mielenkiinnonkohteita voidaan tutkia erilaisista näkökulmista. Oman tutkimusteeman kiinnostavuus syvenee entisestään, kun huomaa, mitä kaikkea siihen voikaan sisältyä, kun katsoo asiaa myös muusta kuin omasta etnologisesta näkökulmasta. Osallistuin omalla esitelmällä työryhmään Kulttuurin, aistien ja tunteiden maantiede. Työryhmävalintani osui nappiin, sillä ryhmässä esiteltiin ja keskusteltiin paikkoihin liittyvistä teemoista; paikkojen erityispiirteistä ja niiden merkityksistä sekä mahdollisuuksista muun muassa matkailussa, uusien asuinalueiden muodostumisista ja asukkaiden paikka- ja paikallisuuskokemusten syntymisestä sekä yksilöiden identiteetin ja paikallisuuskokemusten suhteesta. Omassa esitelmässäni keskityin yhdistystoimijoiden näkökulmasta paikallisuuden ja merkittäviksi koettujen paikkojen suhteeseen. Eli siihen, mitkä paikat ovat yksilöille tärkeitä omassa elinympäristössään ja miten nämä tärkeiksi koetut paikat vaikuttavat paikallisuuden määritelmiin. Tästä näkökulmasta tulee myös ymmärretyksi se, miksi ihmiset ovat kuntaliitostilanteissa reagoineet negatiivisesti muun muassa kunnan kiinteistöjen myyntiin ja muuttuneisiin hallintasuhteisiin. Paikat, jotka ovat liitoksissa kunnan hallintoon, ovat tärkeiksi koettuja paikkoja usein myös tavallisten asukkaiden arkielämän kannalta.

Kaikki tämä ”oheistoiminta” on tuonut perspektiiviä omaan tutkimukseeni ja sen tekemiseen. Kuuntelemalla ja jakamalla kokemuksia esitelmien rakentamisesta, niiden pitämisestä, ja asiasisällöistä, saattavat asiat, joiden parissa olet tuskaillut, selkiytyä ahaa-elämysten muodossa. Seminaarien anti ei ole vain tiedollinen vaan pitkälti myös kollektiivinen. Puhujat käyvät jokainen tahollaan ennen tapahtumaa saman prosessin läpi; ensin esitelmän otsikon miettiminen, esitystavan päättäminen, sisällön rakentaminen ja visualisoinnin kanssa pähkäily. Itse seminaaritilanteessa esitelmöitsijät ovat jokainen vuorollaan tuottamassa tapahtuman sisältöä, heijastelemassa sitä toisten tutkijoiden esityksiin ja yleisön kommentteihin. Lisäksi seminaarien kollektiivinen puoli tulee esille myös koko osallistujajoukon kautta. Pääsääntöisesti voi olettaa, että paikalle ovat kerääntyneet juuri tästä teemasta kiinnostuneet; tämä on meidän yhteinen kiinnostuksenkohteemme, koemme tämän asian tärkeäksi paitsi arjessa myös tutkimuksen kohteena.  Seminaarissa muodostetaan yhteisiä kokemuksia ja muistoja, joita vaalitaan myös tulevaisuudessa. Muodostuu hetkellinen kokemus yhteisöllisyydestä, jonka muodostamme me, ja johon voimme muistoissamme palata. Seuraavan kerran, kun tapaamme seminaarin muita puhujia tai osallistujia, muistamme heidät ja välillämme on side, jonka yhteisesti koettu seminaari sai aikaan. ”Hei, silloin kun oltiin siellä…” Uudet tuttavuudet, hyvät muistot, kannustavat jatkamaan omaa tutkimusta eteenpäin ja hakeutumaan seuraaviin seminaareihin, seuraaviin yhteisöllisyyden hetkellisiin kokemuksiin, jotka säilyvät mielissä kannustavina voimina.

   

Yltiöpäinen metodirakkaus vai perusteltu metodiyhdistelmä?

Voiko metodeihinsa ihastua liikaa? Mahdollisesti - ainakin käymäni Tulevaisuudentutkimuksen verkostoakatemian tarjoaman Philosophical, Methodological and Pragmatic Approaches to Scientific Futures Research UTUGS jatko-opintokurssin perusteella. Kurssin ideana oli, että opiskelijat, jotka tulivat hyvin erilaisilta tieteenaloilta esittelivät omaa tutkimustaan tulevaisuuksientutkimuksen näkökulmasta. Tutkimusesittelyistä  saatiin palautetta Delfoi-tutkimuksen oppi-isältä Osmo Kuuselta sekä tutkija Markus Vinnarilta. Tällaiset tilaisuudet ovat varsinkin aloittelevalle tutkijalle kullanarvoisia tilanteita. Erityisesti tulevaisuuksientutkimuksessa perinteeksi on muodostunut jatkuvan, kriittisen ja tutkimusta eteenpäin sysäävän palautteen antaminen. On aina kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää seurata itselle täysin vieraita aloja edustavien tutkijoiden tapaa hahmottaa maailmaa ja tutkimustyötään.

Oma esitykseni keskittyi tutkimuksen metodien esittelyyn ja kriittiseen tarkasteluun hiukan sivuten myös teoreettisia lähtökohtia. Koen, että tutkimuksen alkuvaiheessa on hyödyllisintä saada kommentteja metodivalinnoista, varsinkin kun menetelmällinen painopiste tutkimuksessani on tulevaisuuksientutkimuksessa. On myös hyvä oppia keskustelemaan omasta tutkimusaiheestaan ja perustelemaan tekemiään valintoja. Nähdä hetken aikaa oma, läheinen tutkimusaihe toisin silmin.

Tästä kokemuksesta kumpusi ajatus siitä, että selventäisin tarkemmin käyttämääni metodikokonaisuutta ja syitä tekemilleni metodologisille valinnoille. Alla olevassa kaaviossa esittelen ja perustelen jatkossa käyttämiäni tutkimusmenetelmiä. Kaaviosta rajautuvat ulos teoreettiseen viitekehyksen rakentamiseen liittyvät valinnat, niistä mahdollisesti myöhemmin tarkemmin. Kaavion tarkoituksena on avata erityisesti niitä näkökulmia ja perusteita, joita tutkimuksessa käytettäviin metodeihin liittyy ja lisäksi pyrin osoittamaan sen avulla tutkimuksen joitakin olennaisia rajauksia. Kaavion mallin otin soveltuvin osin Markus Vinnarin väitöskirjasta The Past, Present and Future of Eating Meat in Finland (2010), s. 59.

Vaikka omassa mielessä erityisesti rahoitushakuihin liittyvän tutkimussuunnitelman hiominen on pohjustanut ja kiteyttänyt tutkimuksen pääpiirteitä, mukaan lukien menetelmävalintoja, oli kaavion rakentaminen kuitenkin yllättävän vaikeaa. Kaavio yksinkertaistaa ja tiivistää. Samalla sitä rakentaessa joutuu pohtimaan tutkimukseen liittyviä tavoitteita hyvin konkreettisella tasolla ja tekemään rajanvetoja, joihin on ajatellut palaavansa myöhemmässä vaiheessa.  Oli tarpeellista ja paljastavaakin huomata, mitkä osa-alueet oli vaikea kirjoittaa auki kaavioon. Ehkä ensi syksynä tämäkin kaavio on jo muuttanut muotoaan. Tällä hetkellä se joka tapauksessa auttaa jäsentämään tutkimusta ja suuntaamaan tutkimustyötä yksinkertaisella, mutta tehokkaalla tavallaan.

Tutkimuksen vaihe	Metodi	Tutkimuksellinen näkökulma	Tutkimuksen kohdistuminen	Käyttötarkoitus
Tutkimustilanteen hahmottaminen	Tutkimuskirjallisuus ja muut kirjalliset lähteet	Etnologisen tutkimuksen ja tulevaisuuksientutkimuksen tieteenhistorian keskeiset piirteet liittyen tutkimuskysymyksiin (n. 1940-2014)	Suomi, Eurooppa	Ymmärtää tieteenalojen historiallinen kehitys ja yhteydet omaan tutkimukseen, tarkentaa tutkimustavoitteita
Tutkimuskentän hahmottaminen	Tutkimuskirjallisuus Teemahaastattelut	Historiallinen kehitys , kohteiden matkailulliseen toimintaan liittyvät vaiheet ja toimijat (n. 1900-2014)	Suomi ja paikalliset kohteet, Pohjoismaat, Eurooppa	Ymmärtää arkeologisiin kohteisiin suuntautuvan matkailun kehityksen pääpiirteitä sekä paikallisella tasolla tiettyjen matkailukohteiden kehitystä, tunnistaa alan olennaiset toimijat tavoitteineen
Toimintaympäristön ja muutosvoimien analyysi	PESTEC , Horizontal scanning (trendit ja vastatrendit, Driving forces, villit kortit ja heikot signaalit) Teemahaastattelut	Näkökulma lähimenneisyydestä ja nykyisyydestä tulevaisuuksiin (2000-2050)	Suomi	Ymmärtää tulevia kehityssuuntia ja niihin vaikuttavia tekijöitä eri tasoilla (globaali - kansallinen - paikallinen)
Asiantuntijatiedon kartuttaminen	Teemahaastattelut Delfoi-menetelmä	Menneisyyden ja nykyisyyden kautta tulevaisuuksien mahdollisuudet ja todennäköisyydet sekä uhat ja riskit (1900-2050), myös asiantuntijuuteen ja asianosaisuuteen liittyvät kysymykset	Suomi	Koostaa monialainen asiantuntijapaneeli ja tulevaisuusväitteet Delfoita varten, Delfoin aikana asiantuntijatiedon syventäminen ja suuntaaminen tulevaisuuksiin
Vaihtoehtoisten tulevaisuuksien hahmottaminen	Delfoi-menetelmä	Vaihtoehtoiset tulevaisuudet (2014-2050)	Suomi	Hahmottaa, ymmärtää ja kriittisesti tarkastella arkeologisiin kohteisiin suuntautuvan matkailun tulevaisuuksia
Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen rakentaminen	Delfoi-menetelmä Skenaariot (Datorin malli)	Vaihtoehtoiset tulevaisuudet tulevaisuuspolkuineen (2014-2050)	Suomi	Rakentaa vankasti perusteltuja, loogisia ja kiinnostavia tulevaisuuspolkuja hahmoteltuihin tulevaisuuksiin
Tulevaisuuspolkujen evaluointi ja parantaminen	Virtuaalinen 3D-mallintaminen (ehkä myös survey), tulevaisuusverstas	Vaihtoehtoiset tulevaisuudet (2014-2050, pääpaino vuodessa 2050)	Suomi	Evaluoida ja edelleen kehittää vaihtoehtoisia tulevaisuuspolkuja, samalla vahvistaa panelistien oppimiskokemusta ja korostaa tutkimuksen holistista ja iteratiivista luonnetta

Etnologi eksyksissä ilmastotutkijoiden kentällä?

Joskus olen kuullut ihmeteltävän miksi kulttuurintutkijan pitää tutkia ilmastonmuutosta. Ilmastonmuutos kun on luonnontieteellinen ilmiö. Ja perimmiltään se onkin. Viime vuosikymmenien aikana ilmastonmuutos on kuitenkin muuttunut myös poliittiseksi, kulttuuriseksi ja sosiaaliseksi ilmiöksi. Mike Hume (Ilmastonmuutoksen professori East Anglian yliopistossa, Ilmastonmuutos tutkimuskeskus Tyndallin johtaja/perusta) loistavassa kirjassaan "Why We Disagree about Climate Change" kirjoittaa, kuinka ilmastonmuutos on mitattavissa ja havaittavissa olevan fyysisen ilmiön lisäksi abstraktimpi idea, joka nivoutuu tiiviisti yhteiskunnan rakenteisiin ja kulttuurisiin käytäntöihin. Ilmastonmuutoksen idean voi huomata valtaavan oman siivunsa populaarikulttuurista, uskonnosta, taloudesta, politiikasta - kaikista ihmiselämän aloista. Itseasiassa ilmastonmuutoksen tarina on kirjoitettu ihmissormin. Me emme pelkästään tulkitse sitä, vaan olemme osallisena siinä. Me muokkaamme ympäristöämme yhtälailla kuin kulttuuriammekin. Ilmastonmuutos on siis myös idea, joka kuvastaa ihmisen ja luonnon yhteennivoutumista. Selvää on, että jokainen ihminen, yhteisö ja kulttuurin edustaja tulkitsee tätä  ideaa eri tavoin ja reagoi siihen omalla tavallaan. Jo tämä yksin oikeuttaa kultturintutkijan läsnäolon ilmastonmuutoksen tutkimuskentällä. Jotta voimme ihmislajina oppia elämään ilmastonmuutoksen fyysisen todellisuuden kanssa, meidän on opittava ymmärtämään miten sen koemme ja näemme, kuinka se meihin vaikuttaa ja kuinka me vaikutamme siihen.

Vaikka on olemassa pieni ja äänekäs ilmastoskeptikkojen leiri, voimme varmasti uskoa että ilmastonmuutos on tosi kuin ilma jota hengitämme. Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi vastikään ilmastoraporttinsa ensimmäisenä osan, joka koostui luonnontieteisiin lukeutuvien tieteiden tutkimustuloksista. Tuloksista ilmeni muun muassa seuraavaa: viimeiset kolmekymmentä vuotta ovat olleen lämpimimmät vuosikymmenet sitten vuoden 1850. Todennäköisesti viimeisin 30 vuoden jakso on ollut lämpimin 1400 vuoteen. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jäätiköt ovat menettäneet suuren määrän massastaan, jäämeren ja pohjoisen pallonpuoliskon kevätlumipeite on heikentynyt huomattavasti. Veden kiertokulku maapallolla tulee muuttumaan epätasaisemmaksi ja säiden ääri-ilmöit tulevat lisääntymään. Valtamerien lämpötilat ja virtaukset muuttuvat. Näiden muutosten myötä ympäristö jossa elämme - on se sitten kaupungissa, maaseudulla, aavikolla, vuoristossa -  ei ole entisellään. Kulttuurintutkijoilla löytyy työsarkaa tämän muutoksen tutkimisessa. Monet ilmastotutkijat ovat yhtä mieltä siitä että tietty kynnys on ylitetty. Emme voi keskittyä enää ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, sillä paluuta entiseen ei enää ole. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ilmastonmuutosta pidä edelleen hillitä, mutta on myös panostettava sopeutumistoimiin. Tutkimuksen myötä toivomme tietenkin sopeutumisen olevan kivuttomampaa.

IPCC:n raportissa todetaan myös, että ihmisen toiminnan vaikutus ilmastosysteemin on selkeä. Ainakin ilmaston ja valtamerien lämpeneminen, maailmanlaajuisen veden kierron muutokset, lumen ja jään sulamisen, maailmanlaajuinen veden pinnan nousu ja sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen ovat
ihmistoiminnan kyseenalaista ansiota. Kulttuurintutkija voi ihmisen kulttuurisen toiminnan, arjen asiantuntijana löytää myös vastauksia kysymykseen, kuinka ihmisen toiminta voisi muuttua vähemmän ympäristöä kuormittavaksi, mutta myös siihen kuinka ihmisyhteisöt voivat säilyttää kotinsa, elinkeinonsa ja omaleimaisuutensa ympäristön muuttuessa ympärillä.