Etnologi eksyksissä ilmastotutkijoiden kentällä?

Joskus olen kuullut ihmeteltävän miksi kulttuurintutkijan pitää tutkia ilmastonmuutosta. Ilmastonmuutos kun on luonnontieteellinen ilmiö. Ja perimmiltään se onkin. Viime vuosikymmenien aikana ilmastonmuutos on kuitenkin muuttunut myös poliittiseksi, kulttuuriseksi ja sosiaaliseksi ilmiöksi. Mike Hume (Ilmastonmuutoksen professori East Anglian yliopistossa, Ilmastonmuutos tutkimuskeskus Tyndallin johtaja/perusta) loistavassa kirjassaan "Why We Disagree about Climate Change" kirjoittaa, kuinka ilmastonmuutos on mitattavissa ja havaittavissa olevan fyysisen ilmiön lisäksi abstraktimpi idea, joka nivoutuu tiiviisti yhteiskunnan rakenteisiin ja kulttuurisiin käytäntöihin. Ilmastonmuutoksen idean voi huomata valtaavan oman siivunsa populaarikulttuurista, uskonnosta, taloudesta, politiikasta - kaikista ihmiselämän aloista. Itseasiassa ilmastonmuutoksen tarina on kirjoitettu ihmissormin. Me emme pelkästään tulkitse sitä, vaan olemme osallisena siinä. Me muokkaamme ympäristöämme yhtälailla kuin kulttuuriammekin. Ilmastonmuutos on siis myös idea, joka kuvastaa ihmisen ja luonnon yhteennivoutumista. Selvää on, että jokainen ihminen, yhteisö ja kulttuurin edustaja tulkitsee tätä  ideaa eri tavoin ja reagoi siihen omalla tavallaan. Jo tämä yksin oikeuttaa kultturintutkijan läsnäolon ilmastonmuutoksen tutkimuskentällä. Jotta voimme ihmislajina oppia elämään ilmastonmuutoksen fyysisen todellisuuden kanssa, meidän on opittava ymmärtämään miten sen koemme ja näemme, kuinka se meihin vaikuttaa ja kuinka me vaikutamme siihen.

Vaikka on olemassa pieni ja äänekäs ilmastoskeptikkojen leiri, voimme varmasti uskoa että ilmastonmuutos on tosi kuin ilma jota hengitämme. Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi vastikään ilmastoraporttinsa ensimmäisenä osan, joka koostui luonnontieteisiin lukeutuvien tieteiden tutkimustuloksista. Tuloksista ilmeni muun muassa seuraavaa: viimeiset kolmekymmentä vuotta ovat olleen lämpimimmät vuosikymmenet sitten vuoden 1850. Todennäköisesti viimeisin 30 vuoden jakso on ollut lämpimin 1400 vuoteen. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jäätiköt ovat menettäneet suuren määrän massastaan, jäämeren ja pohjoisen pallonpuoliskon kevätlumipeite on heikentynyt huomattavasti. Veden kiertokulku maapallolla tulee muuttumaan epätasaisemmaksi ja säiden ääri-ilmöit tulevat lisääntymään. Valtamerien lämpötilat ja virtaukset muuttuvat. Näiden muutosten myötä ympäristö jossa elämme - on se sitten kaupungissa, maaseudulla, aavikolla, vuoristossa -  ei ole entisellään. Kulttuurintutkijoilla löytyy työsarkaa tämän muutoksen tutkimisessa. Monet ilmastotutkijat ovat yhtä mieltä siitä että tietty kynnys on ylitetty. Emme voi keskittyä enää ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, sillä paluuta entiseen ei enää ole. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ilmastonmuutosta pidä edelleen hillitä, mutta on myös panostettava sopeutumistoimiin. Tutkimuksen myötä toivomme tietenkin sopeutumisen olevan kivuttomampaa.

IPCC:n raportissa todetaan myös, että ihmisen toiminnan vaikutus ilmastosysteemin on selkeä. Ainakin ilmaston ja valtamerien lämpeneminen, maailmanlaajuisen veden kierron muutokset, lumen ja jään sulamisen, maailmanlaajuinen veden pinnan nousu ja sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen ovat
ihmistoiminnan kyseenalaista ansiota. Kulttuurintutkija voi ihmisen kulttuurisen toiminnan, arjen asiantuntijana löytää myös vastauksia kysymykseen, kuinka ihmisen toiminta voisi muuttua vähemmän ympäristöä kuormittavaksi, mutta myös siihen kuinka ihmisyhteisöt voivat säilyttää kotinsa, elinkeinonsa ja omaleimaisuutensa ympäristön muuttuessa ympärillä.

Nenät vastatusten vai puhelin korvalla. Haastattelutilanteiden kontekstit litterointiin ja analyysiin vaikuttavina tekijöinä

Viime viikkojen aikana olen kokenut nautinnon hetkiä litteroidessani tekemiäni puhelinhaastatteluja. Valmiiksi saamisen tyydytystä tuottava olo ei ole tullut ainoastaan siksi, että haastattelujen lyhyehkö (n. 30 min) pituus on vaikuttanut niiden nopeaan litterointiin, vaan myös siksi, että haastattelut ovat olleet tiukan informatiivisia. Tein puhelinhaastattelut kenttätöissä tekemieni haastattelujen jälkeen niiden haastateltavien kanssa, joita en onnistunut tapaamaan kentällä oloni aikana. Puhelimen välityksellä tehtäviä haastatteluja varten karsin kysymyslistani sisällön käsittämään vain kaikkein oleellisimmat kysymykset. Tämä osoittautui jälkikäteen arvioidessa hyväksi ratkaisuksi, sillä huomasin sekä haastateltavieni että itseni väsähtävän jo puolen tunnin puhelinkeskustelun jälkeen. Kyseiset haastattelut ovat siis olleet litterointivaihetta jouduttavia, ja tuoneet tunteen työn mukavasta edistymisestä.

Iloitessani puhelinhaastattelujen nopeasta litteroinnista olen kuitenkin samalla ymmärtänyt, että oma hyvin tärkeä merkityksensä on ollut niillä haastatteluilla, jotka olin tehnyt kenttätöiden aikana informanttieni kanssa kasvotusten. Ilman näitä haastatteluja en voisi iloita puhelinhaastattelujen tiiviistä informaatiosta, sillä niistä puuttui kentällä tehtyjen haastattelujen kontekstisidonnaisuus. Puhelinhaastattelussa puuttuu reagoiminen muun muassa vastapuolen ilmeisiin ja yhteisen haastatteluympäristön antamiin virikkeisiin. Myös tutkimuskohteessa vietetyn ajan merkitys nousee esille puhelinhaastatteluja kuunnellessa. Ilman kentällä oloa en olisi haastatteluhetkellä, tai nyt litterointivaiheessa, osannut yhdistää haastateltavieni nimeämiä paikkoja ympäristöönsä, ihmisillä ei olisi kasvoja, kylän rakennuksilla värejä, eikä kylätiellä muotoja. Myös kylän luonto ja pinnanmuodot sekä niiden vaikutus kylään ja kyläläisten arkeen olisivat jääneet vieraiksi samoin kuin tontti, johon eräässä kylässä toivotaan saatavan uusi kauppa ja jota varten kylän yhdistyksissä toimitaan aktiivisesti. Toisessa kylässä puolestaan yhdeksi useiden joukossa olisi jäänyt kuntoilu- ja luontopolku, jonka kyläläiset ovat yhdessä talkoilemalla ja EU:n hankerahalla kunnostaneet kulkemaan kyläkoulun ympäristöön. Kaikki puhelinhaastatteluilla kerätyn informaation sijoittaminen paikkoihin, joista haastatteluissa puhuttiin, olisi ollut yksinkertaisesti mahdotonta ilman omakohtaista tutustumistani tutkimukseni kohteena oleviin kyliin.

Tein puhelinhaastattelut kirjaston tutkijanhuoneessa, pöydällä kännykkä, jossa oli kaiutintoiminta päällä, ja vieressä sanelulaite nauhoittamassa käytyä keskustelua. Jo itse haastattelutilanne oli hyvin erilainen kuin kasvotusten käydyissä haastatteluissa. Istuin tutkijanhuoneessani samalla, kun puhelimen toisessa päässä informanttini oli ympäristössä, johon en päässyt kurkistamaan. Itse asiassa puhelinhaastattelu mahdollisti myös haastateltaville olon missä tahansa paikassa, jossa he pystyivät käyttämään matkapuhelintaan. Sitä seikkaa, miten haastateltaviini ja heidän vastauksiinsa vaikutti se, että he antoivat vastauksensa puhelimen välityksellä, en pysty analysoimaan. Kentällä kasvotusten informanttien kanssa tekemieni haastattelujen pohjalta voin sanoa, että ympäristö antoi osaltaan virikkeitä minulle haastattelijana, mutta myös haastateltavilleni. Useamman kerran haastatteluissa tuli eteen tilanteita, joissa haastateltavat muistelivat asuinkyläänsä liittyviä tapahtumia, ja niiden kautta heille nousi mieleen uusia kerrottavia asioita. Välillä laukaisijana toimi jokin silmiin osunut esine, kuten kylän mopokerhosta otettu valokuva seinällä. Toisaalta myös minä haastattelijan ominaisuudessa olin jo ehtinyt tehdä kylän ympäristöstä havaintoja ja saatoin tehdä kysymyksiä myös havaintojeni pohjalta. Toki puhelinhaastatteluja tehdessä saatoin käyttää samoja havaintoja kysymysteni pohjana, mutta itse haastattelutilanteessa ympäristön antamia virikkeitä ei ollut.

Puhelinhaastattelujen paikka omassa tutkimuksessani asettuu kentällä kasvotusten tehtyjen haastattelujen tueksi, eräänlaisiksi kertauksiksi, mutta myös kulloisenkin haastateltavan oman mielipiteen esiin tuojaksi. Tutkimukseni kannalta oleellista oli se, että olin käynyt kentällä ennen puhelimen välityksellä tekemiäni haastatteluja. Tässä tilanteessa saatoin haastattelun aikana palata mielikuvissani paikkaan, josta kulloinkin puhuttiin, pystyin sijoittamaan matonpesupaikan sijainnin järven rannalle, kyläkoulun jalkapallokentän ja talkoilla hoidetun metsikön oikeisiin paikkoihinsa kylän ympäristössä. Sinänsä puhelinhaastattelujen sijoittuminen haastattelujen ketjussa ei ole oleellista tutkimuksen lopputuloksen kannalta, mutta haastatteluja tukevaa kentällä oloa ja siellä tehtävän havainnoinnin merkitystä ei voi sivuuttaa tutkimuksessa, jossa keskeisenä asiana on ymmärtää sitä toimintaympäristöä, josta kulloinkin keskustellaan.

Kosketuksia kentälle: teemahaastattelujen käynnistäminen

Tänään tein ensimmäisen Delfoi-prosessia alustavan ja esihistoriamatkailua ilmiönä selvittävän teemahaastattelun. Aloitin itselleni tutulta maaperältä; haastattelin monta vuotta tuntemaani kokenutta yrittäjää, joka on tuottanut reilun vuosikymmenen ajan roolipelillisiä (esi)historiaan perustuvia matkailupalveluja. Tarkoituksenani oli paitsi saada tausta-aineistoa ja materiaalia tulevaisuusväitteiden rakentamista varten, myös testata valitsemaani haastattelumenetelmää. Vaikka informantti oli minulle henkilönä hyvin tuttu, haastattelun tekeminen jännitti, sillä tämä oli ensiaskeleeni tulevalla tutkimuskentällä.

Tarkoituksenani on, että jokainen tekemäni menetelmällinen valinta on perusteltu ja tukee tutkimuksen isompia linjoja. Haastattelujen lähtökohdaksi olen valinnut ns. luovan haastattelumenetelmän (engl. creative interviewing), joka mielestäni tukee tulevaa Delfoi-prosessia sekä muita jatkossa käyttämiäni tutkimusmenetelmiä. Tällaista haastattelumetodia olen käyttänyt aikaisemminkin ja se tuntuu istuvan luontevasti tapaani tehdä haastatteluja. Pyrin rentoon, luottamukselliseen ja keskustelunomaiseen ilmapiiriin. Haastattelutilanteessa pitää olla virkeä, mutta rauhallinen: kuuntelemisen taito on olennainen. Lisäksi luotan intuitioon; vien haastattelua niihin suuntiin, joista vaikuttaisi löytyvän uusia havaintoja, uusia suuntia tutkimukselle. Valmistelin haastattelua varten väljän haastattelurungon, jota tulen todennäköisesti hiukan muokkaamaan jokaista haastattelua varten. Haastattelurunko toimii minulla käytännössä muistin tukena ja tietynlaisena turvana haastattelutilanteessa, jos vaikuttaa siltä, että keskustelua on vaikea ylläpitää tai suunnata sitä olennaisiin asioihin.

Haastateltavani oli etukäteen ollut hiukan huolissaan, sillä hän koki, ettei oikein pysty hahmottamaan esihistoriamatkailun tulevaisuutta tai siihen vaikuttavia tekijöitä. Tämän takia aloin miettiä erilaisia keinoja avata informantin tulevaisuusajattelua. Annoin hänelle etukäteistehtävän, jossa hän etsi mielestään merkittäviä esihistoriamatkailuun liittyviä trendejä, heikkoja signaaleja ja mustia joutsenia. Tämä oli onnistunut valinta, sillä haastateltavani oli perehtynyt asiaan ja hänen tekemänsä löydöt heijastuivat läpi haastattelun tuoden siihen sellaisia nyansseja, joita muutoin ei olisi syntynyt.

Informantin koostama tulevaisuuspyörä, joka muotoutui haastattelun aikana.

Lisäksi hyödynsin haastattelussa tulevaisuuksientutkimuksen piirissä tunnettua tulevaisuuspyörää (engl. futures wheel), jonka avulla informantti voi jäsentää ilmiötä, tunnistaa sen eri osa-alueita ja niiden vaikutuksia tulevaisuuteen. Tulevaisuuspyörä on eräänlainen mind map, jossa ilmiön osa-alueiden jäsentelyn ja erittelyn lisäksi voidaan havaita ja merkitä niiden vaikutussuhteita toisiinsa. Jälkikäteen ajatellen olisin voinut tulevaisuuspyörän avulla pureutua vielä syvemmin informantin omiin kokemuksiin ja havaintoihin alalta, nyt pysyttelin hiukan liian yleisellä tasolla. Menetelmänä tulevaisuuspyörä oli kuitenkin toimiva, kunhan saan hiottua oman haastattelutekniikkani vielä paremmaksi. Menetelmällistä potkua tutkimukselle on antanut erityisesti prof. Sirkka Heinosen "luovan tulevaisuustilan" käsite ja sen erilaiset sovellukset.

Haastatteluformaatin rakentamisen kanssa yhtäaikaisesti olen lukenut tulevaisuuksientutkimuksen oppihistoriaa (esim. Jenny Anderssonin artikkeli), sillä haluan tuntea syvällisemmin ja yksityiskohtaisemmin muun muassa käyttämieni tutkimusmenetelmien kehityshistorian sekä yleensä tulevaisuuksientutkimuksen nykymuotojen kehityskaaria. Kiinnostus tähän on noussut erityisesti seuratessani tulevaisuustietoisuuteen liittyvää keskustelua. Toistaiseksi en pysty vielä arvioimaan sitä, voiko tutkimukseni tuottaa uudenlaista kontribuutiota tähän keskusteluun. Hukkaan heitettyä tämä aika ei ainakaan ole, niin monenlaisia eri muotoja tämä työskentelyperiodi on jo tuottamassa: opetusta, artikkeleita ja tutkimuksellisia näkökulmia varsinaiseen väitöskirjatyöhön.

Monitieteinen Seilin saari

Kaikki hiemankin asialle vihkiytyneet ovat huomanneet IPCC-ilmastopaneelin raportin julkaisun. Kyse on ensimmäisen työryhmän raportista, joka käsittelee luonnontieteellisen tutkimuksen tarjoamia faktoja siitä, millainen maapallon tila tänä päivänä on. Ensi keväänä ilmestyvässä toisen työryhmän raportissa keskitytään itsellenikin tuttuihin aiheisiin, eli ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja niihin sopeutumiseen. Palaan raporttiin ensi kerralla, tutustuttuani siihen paremmin. Sitä paitsi, lupasin kirjoittaa tällä kertaa työpajasta, johon osallistuin viime kesänä.

Työpaja järjestettiin Seilin saarella. Jotta en menisi suoraan asiaan, ensin muutama mielenkiintoinen fakta saaresta.  Seilin saari on tunnettu spitaalihospitaalista ja mielisairaalasta.  Spitaalihospitaali perustettiin Seilin saarelle vuonna 1619 kuningas Kustaa II Adolfin käskystä. Turussa sijaitseva Pyhän Yrjön hospitaali oli mahdollisesti käymässä liian ahtaaksi, ja toisaalta, tarttuva spitaali haluttiin suitsia kuljettamalla tartuntaa kantavat kurjat eristyksiin muusta maailmasta. Ajateltiin myös, että Seilin saaren pehmeään maaperään oli hyvä haudata vainajat – deterministinen ajatus joka saattoi sairastuneista tuntua synkähköltä. Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että ken Seilin saarelle lähtee, ei palaa koskaan takaisin. Saarelle sijoitetut potilaat saivat tuoda mukanaan hauta-arkkunsa laudat. Myöhemmin saarelle sijoitettiin mielisairaala. Potilaita hoidettiin kylmillä kylvyillä, vertaistuella, merimaisemalla ja herran sanalla. Onhan saarella kirkkokin, jossa edelleen järjestetään jumalanpalveluksia muutaman kerran vuodessa. On vain luonnollista että saareen liittyy useitakin kummitusjuttuja. Niin, ja tietenkin Seilin saari on nykyisin tunnettu Saaristomeren tutkimuslaitoksestaan. Oman tutkimukseni kannalta kätevästi tutkimuslaitos on vain vähän yli kivenheiton päässä Rymättylästä.

Seilin kirkko  Kuva: Kirsi Sonck

Mutta palatakseni työpajaan. Mosaic of life- työpaja oli Turun yliopiston Aboagoran ja Pariisilaisen Center for research and interdisciplinarity - keskuksen yhteistyössä järjestämä tapahtuma. Molemmat tahot työskentelevät poikki- ja monitieteisyyden edistämiseksi. Mutta mitä ovat poikkitieteisyys ja monitieteisyys? Miten ne eroavat toisistaan ja mitä hyötyä niistä on? Monitieteisyydellä viitataan usein tutkimukseen, jossa tutkitaan tiettyä ilmiötä useiden tieteiden näkökulmasta. Tieteet pysyvät omissa lokeroissaan, tutkimuksenkohdetta analysoidaan ja pyöritellään tieteenalan omin käsitteiden ja teorioin. Monitieteisen tutkimuksen valmistuttua tieteenalat kokoavat tuloksensa yhteen ja saavat uutta tietoa. Näin kärjistettynä. Monitieteisyys on itselleni hieman epätyydyttävää. Tieteenalojen keinotekoisuus ja pahimmillaan omien rajojen itseriittoinen rakentaminen syövät tieteen luovuutta ja kangistuttavat tutkimuksen kaavoihin, jotka eivät edes ole luonnollisia.  Poikkitieteellisyydeksi taas kutsutaan tutkimusotetta, jossa relevantteja tieteenaloja yhdistellään ja luodaan näiden tarjoamista  työkaluista, metodeista, teorioista ja käsitteistä uutta paradigmaa,  uusia käsitteitä ja tapoja nähdä maailmaa. Parhaimmillaan poikkitieteisyys synnyttää uusia tieteenaloja, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen tutkimuksen,  sukupuolentutkimuksen tai tulevaisuuksientutkimuksen.

Mosaic of life- työpajassa  keskityimme tieteen luovuuteen. Tieteen tekeminen on – tai ainakin sen pitäisi olla – uuden luomista. Luonnollisesti tutkimus rakennetaan vanha tutkimuksen päälle, mutta löytääkseen jotain uutta sanottavaa jokaisen tutkijan on löydättävä itsestään kyky rakentaa vanhan päälle jotain uudenlaista. Uusia tieteenaloja yhdistämällä on mahdollista löytää ennen kulkemattomia polkuja silloin kun tie tuntuu olevan tukossa. Kulttuurin tutkijan ei tarvitse lähteä fyysikon puheille löytääkseen inspiraatiota, vaikka tulos saattaisikin olla hyvin mielenkiintoinen. Usein lähitieteistä löytyy mainioita lähtökohtia. Mosaic of life- työpajassa käytetyistä luovuusharjoituksista voi lukea enemmän täältä.

Säät suosivat elokuista viikkoamme ja saari tarjosi monia inspiroivia työskentely"tiloja" Kuva: Kirsi Sonck

Saaristomeren tutkimuslaitos toimi tukikohtanamme viikon ajan. Tämän viikon aikana loimme tyhjästä Itämerta koskevia monitieteisiä projekteja, jotka esittelimme Aboagoran  ”Between Arts & Science – Human Machine” – symposiumissa.  Seilin saarelle sulkeutuminen ainakin esti ulkoisten häiriötekijöiden tunkeutumisen luovuudemme keskelle, mutta myös itse laitos toimi inspiraation lähteenä. Saaristomeren tutkimuslaitoksen käytävällä kävellessään saattoi hyvin ymmärtää miten eri näkökulmista saaristomertakin voi katsoa. Käytäville ripustetuista postereista löytyy esittelyjä saaristomerta koskevista tutkimuksista niin geologian, biologian, hydrologian, maantieteen kuin kansatieteenkin näkökulmasta. Jos aina miettii miltä tuntuisi kulkea kalastajan saappaissa, on erittäin virkistävää välillä miettiä miltä tuntuisikin olla silakka. Oman tieteenalan tai tutkimustradition karistaminen harteilta tekee itse kullekin hyvää.

Paikkaan identifioituminen on prosessi

Olen asunut nykyisessä asuinkunnassani hieman yli kahdeksan vuotta, mutta silti en ole osannut identifioida itseäni asuinkuntaani kuuluvaksi, tai se ei ole osa minua. En osannut olla turkulainenkaan siellä asuessani. Turku oli vain opiskelupaikkani ja on sitä tavallaan yhä edelleen. Lapsena asuin maalla pienellä paikkakunnalla Varsinais-Suomessa. Silloin olin todellisesti vehmaalainen. Puhuinkin kuten Vehmaalla puhutaan. Mitä siis tapahtui, kun kahdeksantoistavuotiaana muutin pois enkä enää palannut kotikuntaani? Minne katosi paikallisidentiteettini Turun linja-autoasemalla nostaessani jalkani bussin portaalle matkatakseni ensin Helsinkiin ja sieltä aina Frankfurtiin asti? Sen vuoden jälkeen en ole kokenut enää samanlaista kotikuntatunnetta kuin nuoruudessani.

Tutkimuksen teko kuntaliitosaiheesta on johtanut minut pohtimaan paikkaan identifioitumisen prosessia ja heijastelemaan sitä myös omiin henkilökohtaisiin kotikuntatunnetta koskeviin pohdintoihini. Kuntaliitos on muutostapahtuma, joka nostaa esille asukkaiden kokeman paikallisidentiteetin ja paikkaan identifioitumisen. Tästä mielenkiintoisesta aiheesta on kirjoittanut jyväskyläläinen etnologi Minna Mäkinen omassa lisensiaatintutkimuksessaan ”Kotikunta kaupunginosaksi. Säynätsalon kunnan ja Jyväskylän kaupungin kuntaliitos kulttuurisena ilmiönä”. Kuntaliitostilanteessa oman kotikunnan muuttuminen toiseksi ei ole riippuvaista henkilöiden omista valinnoista, vaan se on yhteiskunnallisten päätösten ja toimien ohjaamaa. Kenttätöitä tehdessäni monet haastateltavistani ovat ensisijaisesti sanoneet olevansa entisen kotikuntansa asukkaita. Suurimmalla osalla heistä identifioituminen on voimakasta, mutta joukossa on myös niitä, joille kotikunta on vain käytännönasia ilman sen suurempaa kiintymystä tai kuulumisen tunnetta. Jälkimmäiset ovat usein myös asukkaita, jotka eivät ole asuneet kunnassa vielä pitkään ja heillä ei välttämättä ole aiempia suku- tai ystävyyssiteitä paikkakunnalle. Voimakkainta kuntaan identifioituminen tuntuu olevan niillä, jotka ovat asuneet samalla paikkakunnalla koko elämänsä tai ainakin useiden vuosikymmenten ajan.

Miten tunne paikkaan kuulumisesta sitten muodostuu? Henkilö voi olla syntynyt ja elänyt koko elämänsä samalla paikkakunnalla. Tällöin sukulaiset, tuttavat ja ystävätkin löytyvät usein tutusta lähielämänpiiristä. Yksi informanttini totesikin ”Täällä on mun kaikki kaverit” viitatessaan siihen, miksi oma kotikunta on hänelle tärkeä. Jonkun toisen kohdalla muutos asuinpaikkaan on tullut elämänkumppanin löytymisen myötä. Elämää puolison kotipaikassa on tullut jaettua usean vuosikymmenen ajan ja samalla tunneside uuteen kotikuntaan on kasvanut. Joku puolestaan on saattanut muuttaa töiden perässä, tai etsiä rauhallista elinympäristöä itselleen ja perheelleen. Paikkaan kuulumisen ja identifioitumisen kokemuksessa ja sen muodostumisessa on merkitystä myös sillä, miten henkilö osallistuu uuden asuinympäristönsä arkiseen elämään. Elävät suhteet ja kontaktit asuinpaikan ympäristöön ja naapurustoon rakentavat siteitä, joilla on merkitystä kotikuntatunteen muodostumisessa.

Haastateltavieni avulla olen oppinut ymmärtämään myös oman paikallisidentiteettini kadoksissa oloa. Kahdeksan vuotta on lyhyt aika, mutta viimeisten kahden vuoden kuluessa olen viimein huomannut itsessäni orastavaa kuulumisen tunnetta asuinkuntaani kohtaan. Arkielämäni perheen kanssa tapahtuu pitkälti asuinpaikkamme ympäristössä. Kerhoissa käyminen, päiväkoti, koulun ja erityisesti lasten harrastukset ovat tutustuttaneet minut paitsi asuinympäristöön myös ihmisiin, joista on tullut osa arjen tuttavapiiriä. Sekä ihmisiin että ympäristöön liittyy kokemuksia, muistoja ja tunteita, jotka luovat kuulumisen tunnetta tätä ensin niin vierasta paikkaa kohtaan. Kysynpä siis itseltänikin, minkä paikkakunnan asukkaaksi kokisin itseni mahdollisen kuntaliitoksen jälkeen? Ja tähän minunkin on osaltani vastattava, että ensisijaisesti kokisin olevani edelleen nykyisen asuinpaikkakuntani asukas. Tähän paikkaan liittyy kahdeksan vuoden ajalta muistoja ja kokemuksia, jotka ovat alkaneet luoda tunnetta asuinkuntaani kuulumisesta – ja niitä ei kuntaliitos muuttaisi muuksi.

Alku aina hankalaa...

Olen odottanut syksyn tuloa jo viime keväästä. Vaikka viihdyin myös kotona lasten kanssa, tuntui siltä, että tutkimustyö alkoi käynnistyä todenteolla ja minun pitäisi pystyä hyppäämään sen kyytiin. Aikaa tutkimuksen  toteuttamiseen oli vain todella rajatusti ja usein kirjoitustyöt sijoittuivat keväällä alkuyön tunneille. Kevään ja kesän aikana kävin kuitenkin esittelemässä alustavia ideoitani monella eri foorumilla. Osittain tavoitteena oli selkeyttää tutkimusteemoja omaan päähän, osittain taas löytää potentiaalisia informantteja ja kontaktihenkilöitä tutkimukselle.

Huhtikuussa Museovirastolla järjestettiin kaksipäiväinen Muinaisjäännösten merkittävyys -työseminaari, joka lupaavasta nimestään huolimatta oli kuitenkin perinteisen tyylinen isohko seminaari. Oli kiintoisaa huomata, että juuri tässä ajassa ovat nousseet  laajasti esille arkeologiseen kulttuuriperintöön, sen merkittävyyteen ja tätä kautta arvoihin liittyvät kysymykset. Merkittävyys  - arvottaminen / merkitykset - arvot, käsitteistä tarjottiin todennäköisesti yhtä monta määritelmää kuin oli esitelmien pitäjiä. Paitsi peruskäsitteiden määrittelyn vaikeus, myös asiantuntijuuden, asiantuntijatiedon sekä "suuren yleisön" mahdollisesti kitkainen, mutta antoisa suhde arkeologiseen kulttuuriperintöömme oli läsnä seminaarissa. Käyttämässäni tutkimusmenetelmässä, Delfoissa, on olennaisessa osassa juuri asiantuntijuuden määrittely, joten seminaari avasi silmiä tälle arkeologien keskuudessa liiankin harvoin käydylle keskustelulle. Seminaarin aikana sain luotua joitakin tulevalle tutkimukselle tärkeitä kontakteja: oli hienoa, että aiheeni puhutteli yleisössä niitä, joita arvelinkin sen kiinnostavan. Kuitenkin joudun tulevan syksyn aikana pohtimaan tarkoin, miten saan tavoitettua ja erityisesti sitoutettua haluamani asiantuntijapaneelin työskentelyprosessiin.

Toukokuussa osallistuin Otavan opiston järjestämään Delfoi-pajaan, jossa pääsin ensimmäisen kerran keskustelemaan tutkimusaiheesta ja menetelmistä sellaisten tulevaisuuksientutkijoiden kanssa, jotka ovat erityisen hyvin perehtyneet Delfoi-menetelmään. Mieleeni jäi erityisesti ilmoille nostettu idea kahdesta samanaikaisesta paneelista ja tavoitteenani onkin lähteä kehittämään tätä ajatusta pidemmälle, sillä uskoisin sen mahdollisesti toimivan esihistoriamatkailua ja sen tulevaisuuksia käsittelevässä tutkimuksessani. Delfoi-pajat jatkuvat syksyllä ja uskon niiden edesauttavan huomattavasti tutkimuksen edistymistä Delfoin avoimen kehittäjäyhteisön tavoin. Delfoista ja muista käyttämistäni tulevaisuuksientutkimuksen menetelmistä tulen tässä blogissa myöhemmin kirjoittamaan laajemmin.

Kesällä osallistuin etnologiseen symposiumiin Turussa sekä SIEF-konferenssiin Tartossa, joissa molemmissa pidin myös esitelmän. Symposium kotoisena ja pienimuotoisena tapahtumana ja SIEF kansainvälisesti merkittävänä konferenssina toivat uutta pohdittavaa paitsi omaan tutkimusaiheeseen, myös laajemmin etnologisen tutkimuksen ja tulevaisuuksientutkimuksen suhteeseen. Symposiumissa Museoviraston vedenalaisen kulttuuriperinnön  tutkimusta edustava Sallamaria Tikkanen nosti esiin landscape - mindscape -käsiteparin, joka mielestäni voisi toimia myös tulevaisuuksientutkimuksen kentällä. Yhtä tärkeää kuin on hahmottaa rakenteellisella ja miksei myös fyysisellä, maisemallisella tasolla vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, olisi tärkeää myös tiedostaa ja analysoida tulevaisuuksien "mielenmaisemia". Minkälaisia arvoja, identiteettejä ja merkityksiä tulevaisuuksissa on? Minkälaisiin muistoihin ne perustuvat? Tietynlainen tulevaisuuden psykologinen purkaminen, mielenmaiseman osasiksi jäsentäminen voisi avartaa näkemyksellisyyttä tulevaisuuksista.

Kesän alkuviikot huipentuivat Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian "Basic human needs in futures studies" kesäkoulussa, jossa ohjelmasta vastasi tulevaisuuksientutkimuksen legendoihin kuuluva Hawaijin yliopistoa edustava Jim Dator. Datorin inspiroiva esiintyminen ja syvä ymmärrys tulevaisuuksientutkimuksesta pani tutkimukseeni todennäköisesti hyvin perusteellisesti vaikuttavan ajatusrakennelman käyntiin, josta varmasti myöhemmin nousee kaikuja myös tänne blogin puolelle.
Nämä kaikki erilaiset kokoontumiset, erilaiset tutkijayhteisöt ja tavat keskustella tieteestä, luovat äärettömän mielenkiintoisen toimintaympäristön tutkimukselleni. Tunnen ehkä tällä hetkellä vierautta hiukan kaikissa erilaisissa konteksteissa, niin arkeologien, etnologien kuin tulevaisuuksientutkimuksenkin parissa, mutta koen myös vahvuutena sen, että pääsen tutustumaan näin monipuoliseen kenttään erilaista ajattelua ja tutkimustyötä. Tutkimukseni risteilee näiden kaikkien tieteenalojen rajapinnoilla ja lohkaisee joitain osa-alueita syvemmältäkin. Tässä blogissa haluan jatkossa tarjota jaettavaksi erityisesti niitä oivalluksen, inspiraation ja ilon hetkiä, joita tällainen monitieteinen tutkimustapa eittämättä tulee tuottamaan.

Maija

Kesä, Uumaja ja minä

Viime syksynä pysäköin itseni ja tavarani tutkijanhuoneeseen E227. Nyt siitä on kulunut aika tasan tarkkaan vuosi ja voin hieman jo nostattaa nostalgiaa menneeltä vuodelta. Mitä oikein olen tehnyt vuoden? Olen kerännyt hirvittävät määrät tausta-aineistoa, niin hirvittävät että pelottaa käydä kasaa läpi. Olen istunut luennoilla, kokouksissa, tavannut valtavasti uusia kiinnostavia ihmisiä ja saanut ystäviäkin. Parhaiten on kuitenkin jäänyt mieleen kesä, joka oli valtavan tapahtumarikas. 

Kesä käynnistyi suomalais-unkarilais-virolaisella kansatieteen symposiumilla, joka järjestettiin Turussa. Kaikki blogin kirjoittajat olivat sivumennen sanoen osallisena järjestelytyöryhmässä. Symposium oli kaikin puolin onnistunut, mutta siitä saa joku muu kirjoittaa jos haluaa, sillä itselleni tapahtuma jäi hieman vajaaksi. Sen sijaan että olisin ehtinyt osallistua viimeiseen päivään Kustavin, lähdin matkalle kohti Vaasaa, josta suuntasin lautalla yli Uumajaan. Uumajassa järjestettiin nimittäin Community Level Adaption to Climate Change – kurssi, joka oli tarkoitettu tutkijoille joiden työ keskittyy globaaleihin muutoksiin ja niiden paikallisiin ilmenemismuotoihin. Kyseinen kurssi oli keskittynyt ilmastonmuutokseen sopeutumiseen arktisella alueella. Ilmastonmuutoksen sopeutumisen tutkimus on luonnollisesti suhteellisen uusi tutkimusala, ilmastonmuutoshan on vasta viime vuosikymmenenä tunkeutunut yleiseen tietoisuuteen. Akateemisessa ympäristössä siitä ollaan toki puhuttu jo hieman aiemmin.

 Kurssin kattaus oli varsin hieno; opettajina oli tutkijoita, jotka ovat osallistuneet hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin - raporttien (IPCC-ilmastopaneeli, Intergovernmental Panel on Climate Change) tekemiseen. Näiden raporttien katsotaan toimivan ohjenuorana maailman ympäristöpoliittisten päätösten muodostamisessa. Lisäksi kurssi järjestettiin Ruotsin maaseudulla, tunnin junamatkan päästä Uumajasta, kohisevan kosken reunalla hienossa hotellissa. Tietenkin kiinnostuin, ja lähdin mukaan. 

Kansainvälisten kurssien ehdotonta antia on tutustuminen uusiin ihmisiin. Tätä sanotaan tietenkin myös verkostoitumiseksi. Verkostoituminen on päivän sana, mutta ei se ole niin mekaanista miltä kuulostaa. Usein verkostoituminen käy näissä yhteyksissä luonnostaan. Jo kyytijärjestelyjen vuoksi me kurssilaiset olimme olleet yhteydessä sähköpostitse. Matkustaminen Vindelniin ei nimittäin ollut mikään helppo nakki. Reissu toimikoon myös itselleni opetuksena siitä, ettei mitään kannata ottaa itsestään selvyytenä. Esimerkiksi ruotsalainen taksijärjestelmä on selkeä kuin Ikean huonekalujen kokoamisohjeet. Toisille voi myös olla itsestään selvää ettei suomalaisella liittymällä pääse nettiin Ruotsissa, mutta jos on älypuhelinnoviisi kuten minä olin, tämä fakta saattaa jäädä ymmärtämättä. Tällöin syntyy ongelmia jos on luottanut löytävänsä hotellin google mapsin avulla. Ei myöskään kannata luottaa siihen että pienistä ruotsalaiskaupungeista löytyy takseja sunnuntaina – huomio jota New Yorkilainen matkatoverini ei meinannut uskoa todeksi. Seikkailtuamme Uumajasta junalla Vindelniin ja harhailtuamme pienellä kylänraitilla matkalaukkuinemme tarpeeksi kauan herättääksemme huomiota, saimme sekä tarjouksen majapaikasta kebab-pizzerian yläkerrasta että kyydin hotellillemme, joka ei ollut kuulemma edes kävelymatkan päässä. Näin kertoi meille ystävällinen nainen supermarketissa. Marketin parkkipaikalta löytyi vanhempi pariskunta jotka tarjoutuivat viemään meidät perille saakka. 

Verenpaine nousi muutamalla yksiköllä ja pari hiusta muuttui harmaaksi ennen kuin pääsimme perille. Mutta paikka oli uskomattoman kaunis. Kuva ei todellakaan tee sille oikeuta. 

Hotelli Forsen Vindelnissä 

Olimme paikalla ensimmäiset, mutta pikkuhiljaa alkoi kurssin osallistujat tipahdella paikalle. Kurssilla oli mukana kymmenkunta ihmistä. Olin ainoa suomen edustaja. Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Alankomaista löytyi osallistujia, kuten myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Eksoottisimmat edustajat tulivat Grönlannista ja Keniasta. Tieteenalatkin olivat hyvin edustettuina; löytyi ilmastotieteilijää, biologia, maantieteilijää, psykologia, taiteilijaa ja jotain siltä väliltä. Viisi päivää opiskelimme ja työskentelimme ahkerasti. Luennot alkoivat klo 8.30 joka aamu, ja iltapäivisin muodostimme työryhmiä pohtimaan milloin kutakin aihetta. Esittelimme tietenkin myös omat tutkimusaiheemme ja saimme niistä palautetta. Yleensä lopetimme työt hieman ennen illallista, ja vetäydyimme hotellin baariin. Jotkut lähtivät lenkille. Maisemat olivat nimittäin upeat. Kurssin intensiivisyyttä kuitenkin korosti entisestään se, että olimme keskellä ei mitään, suljettuina metsähotelliin. Kun taksi lähti viemään meitä perjantaina kohti Uumajan lentokenttää (minä jatkoin yksinäni satamaan), saatoin diagnosoida itseni rättiväsyneeksi. Ruotsalainen vähäpuheinen taksikuski tuntui tutulta ja turvalliselta, oli mukavaa kun ei tarvinnut seurustella. Kuitenkin tuo viikko jäi mieleen yhtenä kesän parhaista. Kurssin aikana totesin jälleen, kuinka hyödyllinen ja monitasoinen tieteenalan etnologia on, ja kuinka paljon sillä on annettavaa monelle eri tutkimusalalle.

Seuraavalla kerralla kirjoitan Seilin saaresta. Kesällä vietin sielläkin viikon opettelemassa monitieteisiä ja luovia tutkimusmenetelmä. Mutta niihin kertomuksiin, kuviin ja tunnelmiin sitten ensi kerralla.

- Kirsi